11

Kesäkuun päätteeksi siteeraan kokonaisuudessaan toisen osaston toiseksi viimeisen sivun ilman tulkintayrityksiä:

    i Lintunen ilon ja katoamisen metaforana

    Lintuhan olisi
    ihan hyvä
                        muu sana kuvaamaan.

    lenteli ilon ja tuskan
    levottomuudella

    vallitsevan asiantilan yläpuolella

                       avoin e

                       (lausutaan) kuin lintu englanniksi

                        huulet pyöreämmin

   tai kuten saksan "ö")

    tyhjälle sivulle
    KUVA PUUTTUU

    (toinen sivu)
    BILD SAKNAS

Hienoa kamaa!

(seuraa kesäloma heinäkuun loppuun)

10

Kieli ja runous eivät tietenkään ole synonyymeja, mutta ehkä ne kuitenkin kuvaavat ennemmin itseään kuin todellisuutta. Tunteiden täsmällinen ilmaiseminen sanojen avulla on mahdottomuus ja tavoitteena hyödytön, jos iloinen ihminen "alkaa väistämättä itsekin epäillä ilonsa luonnetta". Seuraa mutkikas pohdinta:

    Yritys
    ymmärtää
    masentunutta ihmistä

    tarvitsee kuitenkin tuekseen
    kaikki metaforat.

    Onkin helpointa puhua tietystä asiasta
    höpöttämällä muusta.

    Ja kun puhutaan siitä
    mitä väistetään

    pimeyteen viitataan

    mustaan aurinkoon, luolaan
                    kuoppaan tai kuplaan.

Tyhjät, "puutteelliset" rivit tai katkokset väitelauseissa kuvaavat asiaansa lopulta "täydellistä" virkettä "paremmin". Sanat käyttäytyvät kuten "tietyt perhoset", jotka 

    alkoivat muistuttaa kuolleita lehtiä

    kadotakseen näkyviltä
    saalistavilta linnuilta.

Sanat toisin sanoen ovat milloin perhosia milloin kuolleita lehtiä sen mukaan kuin niiden on pärjättävä merkityksiä ja tulkintoja tuottavassa ja vaativassa maailmassa.

9

Seuraa fragmentteja sukuhistoriasta, ja laajojen kokonaisten narratiivien sijaan rakennetaan tilkkutöitä. Aikajänne voi näpertelystä huolimatta olla valtava:

    Eräänä päivänä

    isäni veti purjeveneen järvelle
    joka syntyi meteoriitin törmäyksestä.

Tämä on järjellinen virke, mutta mitä tapahtuu, kun yhtäkkiä kesken englanninkielisen sitaatin eteen tulee tämä:

    pilkku
    mereen

Tai seuraavalla sivulla tällaista:

    _ _ _

  Erilaista on eksyä veteen

  kuin puiden rajoissa.

Runous ei esitä maailmaa vaan tietoisuuden rakenteita. Kieli hankaa vastaan, koska se ei tiedä, asettuako todellisuuden vai sitä kokevan tajunnan puolelle. Se ei voi koskaan edustaa molempia. Aluksi kaikki on sekavaa, mutta ennen pitkää kielelle on syytä antaa periksi. Sen jälkeen asiat alkavat sujua, vaikkakin omalla omituisella tavallaan. 

8

Toisen osaston nimi on "En kaipaa merta yhtään". Heti alkuun puhutaan muun muassa seuraavan kaltaisista asioista:

    Jossain käyttäytymisen ulkopuolella
    kuuntelen sanojasi.

Ja heti seuraavalla sivulla:

    "Hän oli niin iloinen ja onnellinen. Hänellä oli se. Joie de jotain."
    Sanot näin. Silmäsi ovat äänekkäät.

Runous on tämmöistä. Se ilmaisee enemmän huojuessaan, olemalla epätarkasti tarkka. Ensimmäisen sitaatin ensimmäinen oudon oloinen rivi valmistaa lukijaa johonkin, mutta toinen täsmällinen rivi ole siitä millään tavoin ennustettavissa. Sanojen merkityksen sijaan tärkeää on niiden kuunteleminen. Yhdessä rivit muodostavat kirkkaan mysteerin. Toisen sitaatin ranskankielinen elämäniloon ja elämänhaluun viittaava fraasi sisältää tietysti sanan vivre, mutta sen näkyviin kirjoittaminen ei olisi välttämättä yhtään parempi kuin sana "jotain". Tämä haparointi vahvistaa jälkimmäisen rivin tehokkuutta. En myöskään usko, että sana "jotain" voisi olla fiktiota, keksittyä. Näin todella "tapahtui", ja arvatenkin sitaatti päätyi runoilijan muistikirjaan juuri tuossa muodossa. Molemmat sitaatit ovat esimerkkejä keinoista, joilla runoilija kutsuu lukijaa täydentämään tekstiä, luomaan sen mielessään.

7

Osaston loppu kuluu pääasiassa enkelin ja perhosen olemusta pohtiessa. Seuraa muun muassa tällainen näennäisen lattea havainto:

    Maailman taiteen historiassa,
    saduissa ja propagandassa

    enkeli on tosi
    tuttu hahmo.

Tuttuudestaan huolimatta tai ehkä jopa siitä johtuen enkeli jää selittämättömäksi. Enkelten olemassaoloa ei voi todistaa, mutta ei niitä voi oikein kieltääkään. (Itse olen elämäni varrella tavannut kaksi tai kolme enkeliä, ja kutsun näitä "olentoja" sillä nimellä, koska muutakaan selitystä tai kuvausta en heille keksi.) Etymologisesti enkeli tarkoittaa viestintuojaa tai kuten suomeksi sanotaan sanansaattajaa, välikappaletta ihmisen ja Jumalan välisessä viestinnässä. Lapsena päiväkerhossa runojen puhuja saattoi esittää Neitsyt Mariaa, koska heillä oli sama nimi ja koska esittämiseen ei tarvittu lukutaitoa. Juuri tässä piilee enkeleihin ja niiden esittämiseen liittyvä kriittinen kysymys. Enkelit ovat sanansaattajina semioottisia olentoja, milloin merkitsijän, milloin merkityn kaltaisia. Osaston viimeinen teksti kuvaa asetelman monimutkaisuutta, ja se on parempi esittää kuvana kuin tekstinä:

6

Huomaan puuttuvani taas (melkein) joka asiaan. Pidän kaikkea tärkeänä. Toisaalta sitähän life poem on, runollisen ajattelun ja kokemisen dokumentointia kaikkine sävyineen ja rekistereineen. Teoksen sijaan se painottaa tekemistä, johon myös kreikan sana poiesis viittaa. Onkohan tämä joku pohjoinen juttu? Norjalainen Jon Fosse kirjoittaa laajoja runollisia teoksia, kuten tekevät myös ruotsalaiset eli jo kertaalleen mainittu Jonas Jönsson ja näytelmäkirjailijana paremmin tunnettu Lars Norén sekä viime vuosina jo kymmenen laajaa runomuotoon kirjoitettua monisataasivuista "päiväkirjaa" julkaissut Ulf Lundell. Viime mainitun tekijän sarjan nimi on arkielämään viitaten Vardagar. Yritän toki pärjätä ilman sanaa autorunous, mutta joku juttu tässä on, tarve käsitellä koko elämää runoitse, runon keinoin. Tämä on käsillä olevan hetken näpräämistä ja lavastamista omin pikkukätösin, ja tulokset voivat olla yllättäviä: 

    hopealamee
    kirkas räkä

Tai:

    uusi maku:
    spirituaalinen kitsch

    

5

Runon puhuja (jonka oletan muitta mutkitta teoksen kirjoittajaksi) askartelee siis lasten kanssa joulukoristeita, esimerkiksi enkeleitä. Taitavasti ja tuskin huomaamattomasti käytännöstä siirrytään jälleen syvälliseen pohdintaan. "Enkelin paikka ei ole keittiö", Savela kirjoittaa.

    Enkeli on johtaja ja hänelle onkin paikka avattuna
    siinä viillossa

    ilmenee tummansinisten samettiverhojen
    väistäessä näyttämöä.

Ensinnäkin sanan "joka" puuttuminen kolmannen rivin alusta pakottaa lukemaan rivit useampaan kertaan. Toisaalta enkeli on siis muutakin kuin "joulukoriste", ja kysymys niistä ja niiden olemassaolosta kuitataan liikuttavan suoraan:

    Minulle enkeli on kuitenkin 
   perhonen siinä missä muutkin

    siivekäs toisten joukossa.

Lasten kanssa puuhastellessa ajatus harhautuu vaivatta poeettiseen, kuten vaikkapa Harry Salmenniemen runoista tiedämme. Tavassa, jolla lapset kohtaavat maailman, on jotain opettavaista. Mutta aikuinen ei voi olla ajattelematta myöskään laajempia yhteyksiä. Kirjoittaminen, tanssi, perhoset, enkelit. Tai romantiikka, tunteellisuus, luonnonhurmio, yliluonnollisuus, kuten Savela luettelee. Seuraa hämmentävä ja monitasoinen analyysi ja tunnustus:

    Riittävät vaatimukset:

    luku- ja laulutaito, evenkeliumien teksteissä pitäytyminen.

    Eivät riitä minulle

    Jeesus-boi.

Oh, boy. Tyylien skaala on huima.

4

DuPlessisista muistuttaa myös varovainen mutta merkitsevä typografinen vaihtelu. Kuten edellä on saatu nähdä, yhtäkkiä leipäteksti kasvaa kokoa tai tekstiä korostetaan toisin keinoin. Askartelun lomassa saatetaan esittää myös seuraavaa:

                tähtiä ja kukkia tippuu
                juhla(e)nk(e)lin päähän

                (e is silent)

Suomen murteista en tiedä, mutta silent e suomen kielessä kuulostaa ennenkuulumattomalta. Lausuipa "juhla(e)nk(e)lin" miten tahansa, siinä ei tunnu olevan mitään järkeä. Englannin kielessä hiljaisen e:n merkitsemisellä on useita tehtäviä, mutta yhdelläkään niistä ei ole käyttöä suomessa. Savelan ratkaisu nostaa sen sijaan esiin suomen kielelle tyypillisen äng-äänteen, joka esimerkkitapauksessa sijoittuu kuinka ollakaan kahden e:n väliin. Kirjoitamme "nk", mutta lausuessamme sen me sijoitamme sekaan vaivihkaa suomelle tyypillisen äng-äänteen: eng-keli. Minun tulkinnassani Savela nostaa tällä tavoin esiin asian, joka on yhteistä sekä äng-äänteelle (ŋ) että enkeleille: puhumme yhtä aikaa aistein havaittavista ja toismaailmallisista asioista. Kirjoituksen ja todellisuuden yhteys ei ole yksiselitteinen. Silent e tai ŋ-äänne selittävät puhutun kielen käytäntöjä, mutta ne eivät "tarkoita" mitään. Kuinka ollakaan, ŋ-äänteen pohdiskelu tuo mieleeni omituisen sanan Kristian Blombergin teoksesta "Kaikessa hiljaisuudessa": yhtäkkiä kesken kaiken sivulle ilmestyy sana "kangngastus". Olen pohdiskellut sanaa viisi vuotta sitten blogissani Runousvuosi. 

3

Rachel Blau DuPlessis palaa mieleeni. DuPlessis tunnetaan "elämänmittaisesta" projektistaan Drafts, jossa hän käsittelee runoutensa keskeisiä teemoja fragmentaarisesti, yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka kyseessä on laaja muoto, Ron Silliman määrittelee sen longpoemin sijaan life poemiksi. Lajityyppi edustaa Poundin Cantojen perinnettä, ja siinä oma yksityinen elämä ja monipuolinen poeettinen aines sekoittuvat toisiinsa paremminkin luonnosmaisina kuin äärimmilleen hiottuina runoina. Tällaista on runoilijan työ ja elämä, myös Savelan tapauksessa. Askarrellaan lasten kanssa joulukoristeita, mutta tästä arkisesta puuhastelusta päästään hetkessä syvällisempiin pohdintoihin:

    Nyt ihan lapsena

    valmistamme havuista ja oksista
    toismaailmallisia juttuja.

    Kaiken jälkeen on sotku.

                        juhlan kaltaista

Sivu vaihtuu, mutta ajatus jatkuu:

    Aivan kuin olisimme itse järjestäneet
    tosi paljon sotkua

    taloudellista ja sellaista,
    mikä leviää pöydälle

Konfettia            steariinit            mirhami!

En voi olla ajattelematta, että sanat ja niiden asettelut löytyvät tuollaisenaan tai ainakin lähes tuollaisenaan runoilijan muistikirjasta. Erityisen kiinnostavaa on, että lopun substantiivit ovat ensinnäkin sanoina vierasperäisiä ja että ne on lueteltu jotenkin oudosti. Miksi sana "konfetti" on partitiivissa ja kirjoitettu isolla alkukirjaimella? Entä mitä ovat "steariinit" monikossa? Tai mitä tekemistä "mirhamilla" on askartelun kanssa ja miksi sanan perässä on huutomerkki? (Sana on ilmeisesti juolahtanut kirjoittajan mieleen tutun jouluun liittyvän hokeman lopusta: kultaa, pyhää savua ja mirhamia, ja mirhamia.)

2

Käyttämäni metodin vikoja on, että pidän kaikkea tärkeänä ja haluan sanoa kaikesta kaiken. Eikö vähempikin riittäisi kattamaan olennaisen? Entä olenko teoksen laajuuden huomioon ottaen valmis sitoutumaan projektiin viikkojen ajaksi ja kirjoittamaan jopa kymmeniä pienoisesseitä? Lupaan yrittää hillitä itseni. Perhosesta päästään nopeasti muihin asioihin. Perhonen ei varsinkaan edusta elämän katoavaisuutta. Sen sijaan pohditaan balettitanssijan keinoja esittää perhosen lentoa. Luonnosta voidaan irrottaa muitakin hyviä yksityiskohtia, Savela kirjoittaa. Kun runoilija katsoo luontoa tai pohtii luonnosta poimittuja askarteluvälineitä, hän ei voi olla ajattelematta runokeinoja ja niiden rajoja ja mahdollisuuksia. Mistä tahansa on lyhyt matka runouden kysymyksiin:

    Rikkaruohot ovat vihollisiamme.

    On meidän syytämme, että rikkaruohoja on.

    Luen myöhemmin: rikkaruohot ovat sanoja
    merkillinen rivi

Seuraavalta sivulta löytyy seuraava pohdinta:

    Sekoitamme aivan helposti omat syntimme maisemaan

    sen ollessa
    heti fine
                        KANSAINVÄLINEN SANA

    tai yhtä sanaa avarammin
    vieraasta tarustosta

Voin kuvitella katkelman poiminnaksi runoilijan muistikirjasta. Merkinnän tekemisen hetkellä ajatus on ehkä ollut kirkas, mutta onko se sitä enää aikoja myöhemmin kirjaan painettuna? Miksikäs ei. Tällaisena hapuilevana fragmenttina se kuvaa mielestäni runotyön prosessia paremmin kuin ajatuksellisesti hiottu versio.

Maria Savela: Kasvu (ntamo, 2023)

1

Harvoin löytää edestään runoteoksen, jossa on yli kolme ja puolisataa sivua. En korosta tällaista määrällistä seikkaa aivan vähäisestä syystä. Luku on niin suuri, että sillä on oltava myös sisällöllistä merkitystä. Lukema on toisaalta pieni, jos sitä vertaa vaikkapa ruotsalaisen Jonas Jönssonin teoksiin, joista laajin käsittää raamattupaperille painettuna 2272 sivua. Toinen vertailukohde voisi olla amerikkalainen Rachel Blau DuPlessis ja hänen moniosainen teossarjansa Drafts. Vaikka runoutta pidetään tiiviin ilmaisun taiteena, missä sanotaan, ettei tiiviyttä voisi olla ylenmäärin? Metodiini kuuluu, että kirjoitan "kritiikkiäni" sitä mukaa kuin lukeminen etenee, ilman jälkiviisauden mahdollisuutta. Tämä mahdollistaa väärintulkinnat ja muut harha-askeleet, mutta myös tilaisuuden heittäytyä tuntemattomaan. Alkuun sijoitetun sisällysluettelon perusteella teoksessa on seitsemän osastoa, joiden laajuudet vaihtelevat parinkymmenen ja lähes sadan sivun välillä. Ensimmäinen osasto on nimeltään "Johtava enkeli". Sen ensimmäisillä riveillä mainitaan tunnettu kirjailija N, joka "vaihtoi eläintieteen opinnot kirjallisuuden opintoihin" ja "murhasi perhosia tutkivalla otteella" vuosikymmenten ajan. (Kyseessä on arvatenkin Vladimir Nabokov, joka tunnetaan perhosharrastuksestaan.) Ensimmäisen sivun loppu perustelee tällaisen ratkaisun. Kyse ei ole kirjallisen esikuvan paljastamisesta, vaan poetiikan ilmaisemisesta:

    Katson
    kuvatodistetta B

    siinä kirjailija N
    sulkee perhosen kirjekuoreen

                        Hänestä ei voisi kertoa
                        kuvaa tarkemmin.

Vähätteleekö runoilija kirjoituksen keinovalikoimaa kuvalliseen ilmaisuun verrattuna? Vai onko kyse jostain muusta? Eikö Savela toisaalta osoita päinvastaista saadessaan meidät kuvittelemaan mielessämme Nabokovia sulkemassa perhosta kirjekuoreen? (Googlen haku löytää mainitun kuvan, mutta pidän silti Savelan tekstiä tehokkaampana.) Kiinnitän huomiota myös tekijän vaivihkaiseen typografiseen ratkaisuun. Edellä siteeratun katkelman kolmas rivi on ladottu leipätekstiä hieman suuremmalla fontilla. Vaikka tällä ykstyiskohdalla ei ole huomattavaa merkitystä, se kuitenkin vihjaa heti ensimmäiselle sivulle sijoitettuna, että luvassa täytyy olla myös muita visuaalis-konkreettisia poikkeamia.

9

Viimeisen osaston nimi oli ennustettavissa: "Ja loppu on metsää". Ja siinä runous on kuin onkin pääosassa:

    Joskus päivä on lempeämpi kuin runous
    sirittävä vapaus illansuussa

    varjo astuu ruumiista ulos
    käyskentelee muukalaisten kanssa

    ovia lyödään kiinni, kaiku venyy
    monofonia asettuu polyfoniaksi

    ja arvoitukset ratkeavat
    kymmeniksi pikkuarvoituksiksi

Ja näitä arvoituksiahan riittää, niin Vieraassa metsässä kuin muualla toisten runoudessa. Niihin ei pysty mikään, mutta aina kannattaa yrittää. Vaivan palkaksi voi oppia vaikkapa uuden sanan: kaseikko (metsä), murteellinen koivikko, vesakko (Wikisanakirja).

Viimeinen sana annetaan toki runoilijalle, hänen runousopilleen:

    Muisti on huono unien tulkki
    parempi kuvitella unensa itse

    kirjoittaa se minkä aina halusi lukea
    ja jos vielä löytää oikean lukijan

    on sama mitä kirjoittaa
    tai kirjoittaako enää mitään

8

    unikamarintarkat kalevantulet

Ne tästä enää puuttuivat. Toisin sanoen runous valvoo ja näkee puolestamme unta silloinkin kun me itse nukumme.  Johdatuksena toiseksi viimeiseen osastoon toimii tämä:

    vuode on pohjasta auki
    alhaalla häämöttää yöksi jäähtynyt
    vieras metsä

Siinä metsässä on kaikenlaista aistien alaista.

    Eikö vihreä vihmo enää   
    koti on tumma, sateen uni

    oksat raapivat seinää
    sen rakenne on tuntematon

    kaaoksen makuukamari takana
    hiljaisen illan kannattajat

Asioiden kuvaaminen on mahdollista, mutta aina vain tiettyyn rajaan asti. Vähintään niiden rakenne jää tuntemattomaksi. Runoilijan täytyy ryhtyä filosofiksi:

    Hän konttaa pimeään nurkkaan
    kuiskiva äkäinen kirjuri
    tunnustelee rakenteita

    viiva kieltäytyy tulemasta piirretyksi
    hän ei löydä poimua istuakseen
    vaan tasoja

Lauseiden rakenteet ovat enimmäkseen kohdallaan, mutta niiden sisällä tapahtuu kummia:

    Kangaspuista vuotaa jokena yötä

tai

    syypää kuljettaa itkua kämmenkupissa

tai

    hummeri sykkii temppelin paadella

Lopulta runoilijan on taas otettava kantaa omaan rooliinsa ja paikkaansa:

    kaikki vain kuolevat ja pajukko riehuu
    pimeän rajalla kuin filosofia

Loppu eli kaiken loppu on siis käsillä.

7

Hän puhuu mutta välissämme on uni. Ei, tämä ei ole minun kirjoittamani virke, vaan suora sitaatti Vieraasta metsästä. Mutta se voisi olla minun kirjoittamani (ja siksi kopioin sen tähän ilman lainausmerkkejä). Luen jotain ja "ymmärrän" lukemani, koska "tunnistan" siinä oman kokemukseni, omat tunteeni, omat ajatukseni. Onko edes mahdollista ymmärtää jotain, mitä ei tunnista aiemmasta kokemuksestaan? Filosofiaa, kielitiedettä, semiotiikkaa, narratologiaa tai mitä tahansa ankaran spesifiä teoriaa voi toki yrittää lukea myös kouluttamaton amatööri, mutta muille kuin vihityille ne edustavat (melkein) läpitunkematonta esoteriaa. Runous sen sijaan on täysin villi ja vapaa alue. Se suo mahdollisuuden ilmaista ja ymmärtää asioita tuoreeltaan, kohdata ne päistikkaa ilman aiempaa kokemusta tai tulkitsevaa viitekehystä. (Eikä tämän ole tarkoitus vähätellä kirjallisuudentutkimuksen ansioita ja tärkeyttä.)  Edes merkitysten tai kieliopin hallintaa ei tarvita, siitä pitävät äänirunous ja visuaalinen runous huolen. Runous pystyy, mihin mikään muu ei pysty.

    havahtua äänekkäisiin ajatuksiin
    ajatella kuin myrskyyn tottunur kulkuri

    ja jos pensaat ja pensaat ja puut asettuvat
    pimeä itsessään myrskyää

Yhtäkkiä tulevat mieleen Risto Niemi-Pynttärin sanat Rilken erityislaadusta. Runoilija oli löytänyt uuden tavan katsoa maailmaan. (Siis nimenomaan maailmaan, ei maailmaa.) "Rilke tajusi, että hän ei voi jäädä vain sisäisyyksien runoilijaksi, ja vuodesta 1899 lähtien hän opetteli ihmettelemään katsoessaan", Niemi-Pynttäri kirjoittaa. Lopputulema voisi kuvata myös Hyvärisen ominaislaatua: "Hänen säkeissään liikutaan todellisuuden tasojen läpi, näkymättömästä näkyvään ja takaisin."

6

Kieli vaikuttaa maailmaan ja maailma kieleen: "Hän nauroi ja lauserakenteesta tuli omituinen". Ei siis lauseesta, vaan lauseen rakenteesta. Näin ollen kyseessä on auditiivinen aistihavainto, joka tuottaa kieltä koskevan päätelmän. Mutta mistä lie kyse seuraavissa: hänen silmissään istui kivi tai pensas rannassa ajattelee. Liikutaan jossain havainnon ja ajattelun välimaastossa. Kokijan tekee mieli viihdyttää itseään ja lukijaa kokeilemalla ja koettelemalla kieltä. Ihminen, luonto ja kieli askartelevat keskenään.  Prosessi liittyy reaaliseen ja käyttää siihen kuuluvia aineksia, mutta on puhtaasti henkimaailman juttuja. Välillä siirrytään ylitodellisen puolelle:

    Yö nousee härkänä tähdet selässään
    heinien varjot jättävät sääriin nokisia viiruja

    hän laskee hämähäkkinsä niitylle
    otsan takana kuoriaiset ottavat yhteen

    yön torni, kuun akustiikka
    pöllö lentää ohi kuin sukka

Näihin kokemuksiin ei ole muuta reittiä. Ne voidaan jakaa vain kielen tai runouden keinoin. Runoilijalla on erityinen tehtävä. Mikä kauneinta, hän selvästi nauttii kuljeskelusta näissä poeettisissa sfääreissä eli synkässä metsämaassa:

    Voisin kävellä pimeässä loputtomiin
    jos vain olisi tarpeeksi pimeyttä

5

Edellisen osaston loppu johtaa jälleen seuraavaan, nyt sen nimi on "Pöllön yötuuli". Teosta voisi siteerata mistä kohtaa tahansa. Taas mennään:

    Punamuurahaiset ylittävät horisontin
    olen alkanut kuulla taas
    tämä on tuomen ja varjon duetto

Mitä tämä on? Scifiä, keskeislyriikkaa, kielirunoutta? Pidän siitä, että tulen koko ajan yllätetyksi. Tunnistan yksittäiset sanat ja fraasit, mutta niiden yhdistelmät ovat raikkaasti uusia. Koskaan ei tee mieli sanoa vastaan.

    Hänellä oli myrskyn ryhti ja hänen
    rauhansa maistui paahdetulta pähkinältä

Sitä paitsi, mihin me tuulesta pääsisimme? Se on meitä kaiken aikaa ympäröivän ilman vähintään potentti tila, läsnä koko ajan ja ei läsnä. Yksi muoto ottaa toisen ja kolmannen. Danten pantteri ja jalopeura puuttuvat, mutta susi menee täydestä:

    Kuu ryömii lepikosta
    tuuli asettuu lähelle kuin susi
    myötätunnon polttamalla niityllä

[Dantesta tulee mieleen Leino ja Leinosta veli Manninen, joka runossaan taivutteli: "Näyttämätöntä haavan / ei susi susea syö!" Hmm. Ja jotkut edelleen sanovat, että ymmärtävät vain perinteistä runoa ja sen kieltä koettelevia omituisuuksia, eivät tätä nykyistä.]

4

Toisessa osastossa astutaan ulos lehdosta ja tullaan "aukiolle". Seuraa katsomisen, havaintojen tekemisen ja niistä kertomisen loputtomasti kiinnostava oppitunti:

    kiireetön tuuli käy pensaalta pensaalle
    kuin hyvästelisi yksitellen heimonsa jäsenet

Luontokappaleiden inhimillistäminen on tuttua, mutta mitä me tiedämme sanoa tuulesta? Muistuttaako se meitä vai me sitä? Määrittääkö näkymätön näkyväistä vai näkyväinen näkymätöntä? 

    Hämärä mieli kiertelee siimeksissä
    varjot puhuvat, pitkät oliot illalla

    metsänraja kihisee väkeä
    tutut maailmanheimot

Oliot ja ajatukset kohdataan mielen tyvenessä, jota runon rauhaisa ajoitus ja rytmi ilmentävät, etenkin muistuttaessaan, nyt jo toisen kerran, että "rajan alta tuulee". Mitä ihmettä? No runon:

    Viimeiseksi lepät ritisevät
    rämeeltä käy

    turpeinen huokaus
    pöllön yötuuli

3

    iltaan mennessä ei ehdi toipua
    heräämisen järkytyksestä

Kokemus tai havainto viitannee puhujaan, mutta myös runoilijaihmiseen yleensä. Jos tämä eli valve on totta, mitä se äskeinen eli uni oli? Ilmeisen tavalliset asiat ilmaantuvat ja seuraavat toisiaan ilmeisten syiden ja seurausten logiikkaa seuraten. Ja sitten toisaalta: 

    Taivaallinen jarrumies vetää riemua suitsista
    juna on nyt pikemminkin laiva

Jos pysähtyy katsomaan, se mikä tapahtuu unessa, tapahtuu myös todellisuudessa. Toisaalta mitä todellisuudesta ehtii nähdä ja varsinkaan kertoa, kun nimettävää on loputtomasti? Voisiko seuraava olla totta missään muualla kuin runoudessa:

    on raita- ja tuomiportti, leppä- ja hieskoivuportti
    paju-, pihlaja-, haapa-, mänty-, kataja- ja kuusiportti

Semminkin kun:

    rajalla puupäälajin pääpuulaji

2

Ensimmäisen osaston nimi on "Lehto". Lehtometsä on tuttu rehevä ja runsaslajinen metsätyyppi, vaikka Suomen metsämaiden pinta-alasta lehtoja on vain noin yksi prosentti. Sattumasta ei kuitenkaan liene kyse, sillä jo ensimmäisen runon kolmannella rivillä viitataan lehtometsien pintamaan eloperäiseen ainekseen:

    kevyesti lipuu tumma vene humuksessa
    yläjuoksulle, suonien päihin

    lienemisen virrantyven
    karikkeesta noussut satama

On siis haluttu olla täsmällisiä. Toisaalta on outoa, että lehdon yhteydessä mainitaan myös vene, virrantyven ja satama. Tai että runossa viitataan kahdesti hautoihin tai hautausmaihin. Ehkä lehtoa tarkastelee biologiasta kiinnostunut runoilija, joka näkee samankaltaisuuksia metsänpeiton ja ihmisluonnon prosesseissa. Lehtometsän kuvaus voidaan suorittaa tieteen tai käytännön ihmiselämästä poimituin termein, mutta yhtä hyvin lehtometsän elävä monimuotoisuus voidaan luonnostella poeettisesti, äänteitä ja rytmiä korostaen:

    hele on madonreikä
    valonoro oksalla

Toisella sivulla kuvaan astuu puhuja eli "minä", joka lapsena kävi usein "tapaamassa luontoa" ja piilotteli "pensaassa pyhältä kansalta" (...) "korvissa taukoamaton latvahäly". Seuraa liuta outoja, persoonallisia luontokokemuksia. Toisesta näkökulmasta voisi puhua myös oudoista, persoonallisista kielikokemuksista:

    Päässä kukkii, tuomipäissään
    kun laskeudun koivikosta kurnuttajien rotkoon

    (...)

    kuriton aurinko riehuu latvustossa
    kimittää runoa, lähes viheltää

    vapauden hilse metsän päällä
    raitis, päihtynyt kevät

Toisaalta ihmekös tuo, jos runoilijaa on valmisteltu tehtäväänsä pienestä pitäen. Metsä esittelee itseään mutta pysyy kiinnostavana vieraana:

    tieto kertyy niin kuin haavikko leviää
    jos lapsi saa kypsyä metsänrajassa

Lassi Hyvärinen: Vieras metsä (Poesia)

1

Yksi asia käy heti selväksi: Lassi Hyvärisellä sana päätyy runoon yhtä hyvin äänteellisyyden ja rytmin kuin merkityksen ansiosta. Miksi pitäisi olla toisin? Runot tehdään sanoista, ei ainakaan ensisijaisesti sanojen kuljettamista ja kannattelemista ajatuksista. Merkitys tulee joka tapauksessa sanoista itsestään, ei kirjoittajalta tai lukijalta. Tämä näkyy myös teoksen nimessä. Tarvitseeko metsän vierautta erikseen korostaa? Eikö fraasin tasolla metsään meneminenkin tarkoita juuri erehtymistä, vääriä oletuksia ja tulkintoja, miksei sitten vierautta? Näihin kysymyksiin saadaan arvatenkin vastauksia myöhemmin. Ensisoinnun lyö ensimmäiselle sivulle, varsinaisen osastojaon ulkopuolelle sijoitettu viisirivinen runo, jossa ensin "Rajan alta tuulee" ja sitten "näkymätön sisko kahlaa rämeessä".Jos ryhdyn miettimään, voiko rajan alta tuulla tai näkymätön sisko kahlata rämeessä, saan jatkaa loputonta miettimistä. Teoksen alkuun sijoitettuna rivit muistuttavat taas kerran, että yksiselitteisen merkityssisällön tavoitteleminen on järjetön ja turhanaikainen pyrintö. Epäile kaikkea äläkä mitään, ja se tarkoittaa joka ainutta sanaa, silloinkin kun runo tuntuisi käyttäytyvän kiltisti normien mukaan. Hetken mielijohteesta mieleni teki käännättää avausrunon rivit italiaksi. Kuinka ollakaan kone käytti siskon "rämpimisestä" (la sorella invisible cammina nel fango) samankantaista "kävelyyn", "kulkemiseen" tai "harhailuun" viittaavaa sanaa kuin Dante puhuessaan elonsa keskikohtaan (Nel mezzo del cammin di nostra vita) saapuneesta Vergiliuksesta. Entäpä mistä Danten sankari löytää itsensä runoelman toisella rivillä? No totta kai "pimeästä", "synkästä" ja arvatenkin "vieraasta" metsästä (una selva oscura). Havaintoni ei tietenkään todista mitään, mutta se on esimerkki siitä, että lukija vastaa omista mielleyhtymistään, runo itse on vapaa sanomaan ja tarkoittamaan mitä lystää.

13

Löytää esineet uudelleen järjestettyinä

    vaikka ajattelu valaisee kohtaamansa pimeän

säihkyvänä muuttuneessa valossa

   nimeää nopeasti loittonevan uju-uju-äänen 

joustava muutosten ja mahdollisuuksien kirjo

    uskoo ehdottomuuteen

laiha kourallinen verbejä ja tuttuja adjektiiveja

    jossa eloton edeltää elollista

typistetyt, katkelmalliset, rauhattomat säkeet

    selkäsi takana on aina se mikä on selkäsi takana

esineen todellinen näkeminen'edellyttää 

    auringonlaskun vastataivaalla

ennemmin sanojen poissaoloa kuin sanapaljoutta

    ennemmin kuoriaiskerttu lentää

tietämistä muotoilee yhtä lailla

    yön edellä

se mikä jää ulkopuolelle

    maan varjo vaeltää avaruuden kaukaa

kuin se mikä pidetään sisäpuolella

    valo on nopeinta mitä on

maailmassa olemisen yhteen punoutuminen

    silti liian hidasta

12

Esine tekee näkyväksi toisen esineen

    tähtitaivas on oma lukunsa

Dinggedicht

    kuin joku olisi unohtanut sammuttaa valot

vedenpitävä rakenne

    nopeasti liikkuvat pilvet

jäädyttää historiallisen ajan kulun

    pakenevat kysymykset

ihmettelevän katseen

    mielteiden ketjut

sallivat historian herätä henkiin

    karnevaaleissa lennätettävät leijat

esineiden outous olioina

    niillä on taikakäärmeen pää

kaksi pitkää veistä ristikkäin

    ja pitkä liehuva häntä

yhdessä kaksi kapoista jokea

    mustakattoisten katedraalien aurorat

kala joka ui halki lepattavan pellavan

    etäisten aurinkojen valosateet

lintu joka lentää läpi parturisalonkien

    oletko koskaan miettinyt kuinka kaukaa

arvokas mielleyhtymien säilyttäjä

    monta ihmeellistä vuosimiljardia

jälkiä ja hajuja käyttäjistään

    kiviä kaivon pohjalle

kuin silmät ja hampaat

    riemuhuutoja syvyydestä

11

Kuoron viisaus

    enenevä ensimetsä

sanat ilmaantuvat kuin tyhjästä

    merkillisen muuntelun tila

huoneissa asuu outoja voimia

    sinä ja laiitteet tietoisuuden ulkopuolella

elämää riittää eteen ja taakse

    jatkuvasti tulossa tai menossa

esineet kylpevät huomion valossa

    lumon keskellä, aina lumon keskellä

listaa, luetteloi, luettelee, kuvaa ja kasaa ainetta

    esi-itse harhailemassa

inventaario maailmasta

    haikailemassa romahdussuuntia

rakastan esineitä, hullu hullun lailla

    tunnistuvaa mutta toista

monet esineet kertovat minulle kaiken

    ei sellaista, joka palaisi

syvän veden väri

    aina takaisin

tuuhea kuin sametti

    johon välttämättä jäisi jälki

10

    Mitä kaikkea voi itse tehdä

kastautua tyylien ja rekisterien mereen

    mikä tapahtuu kuin itsestään    

talo huokailee, vaikeroi ja värisee

    sinua edeltäneiden jäänteet

kieli asuinpaikkana tai voimana

    elämän kivettyneisiin seuralaisiin iskostunut hiekka

joka suojelee ja kokoaa yhteen sitä asuvat

    kaikki se, mikä on hidasta muttei mielettömän hidasta

kaappaa kuulemansa ja muuntaa sitä

    jokaista kasautuvaa päätöstä

valinnan, keskittämisen ja tyylittelyn avulla

9

Toisten ihmisten ajatukset

    kävelyfantasia

siirtyminen tunnepohjasta toiseen

    nuhjaantunut villapaita

miltä tuntuu jonkin tietyn olemuksen sisällä

    se keltakantinen kirja, muistiinpanoineen

kokea maailma itsestään selvänä

    tallennettuine maisemineen

kylpeä tietyn elämäntavan vesissä

    ihmeellistä!

vatsastapuhuminen, idiomien matkiminen, '

    mitä kaikkea voi itse tehdä!

murteiden penkominen, puhetyylin maneerien jäljittely

    voi upottaa kädet virtaan

varastaa sanoja toisista lähteistä

    juoda kämmenten muodostamasta kupista

noitakeinoin toisten suusta

    tietää tismalleen

korostaakseen niiden merkitystä

    koska jano sammuu

8

Rajaton pääsy toisten sisäisiin maailmoihin

    kohti sylejä

ajatustenluvun kokemus

    kudosarkkitehtuurin läpi sydämen sinnikäs sshh...

miten maailma luo minuuksia

    tihkusateisen yön kirjomia pintoja

toisten minuuksien luomia maailmoja

    asia kerrallaan

hetkellisiä ilmeitä ja puolivarjoisia havaintoja

      kepeä myötävirta  

läpinäkymättömyyden ja läpinäkyvyyden muunnelmia

    

semioottisen kanssakäymisen virran muotoilemina

    sitten suunnassaan tuikkiva aamutähti

ihmiset ruumiillisina olentoina

    ja vasta viimeisenä vastaanottajat   

kiertelevät ympäriinsä

    nilkkojaan myöten siinä kirkkaassa vedessä

ja kohtaavat toisiaan tilassa

    jossa sinäkin äkkiä olet

7

Lukijat voivat tuottaa yllätyksiä

    näkymättömät voimat uurastavat massoja

ovat pikemminkin tulemisen kuin olemisen tilassa

    ja tulevat siten näkyviksi

luettu muokkaa lukijoita ajan myötä

    mikroskooppinen organismi syö

jo tietämiään asioita

    maahan kaatuneen myrkyn

tapojen, huonekalujen ja pukujen näyttämö

  satamäärin perspektiivejä

keskittyy hiljaiseen tietoon

    syö pienemmäksi hiekan

merkitsee putoamista tyhjyyteen

    uudestaan ja uudestaan

pienen pieniä päätelmiä toinen toisensa perään

    siinä tyhjyydessä, joka sijaitsee uloshengityksen pohjalla

6

Ristiviittausten verkko

    vastavaloa siivilöivien sähkösiipisten joukkioista

itseensä sulkeutunut

    edestakainen liike

käsitys siitä, miten asiat ovat

       ajatusten poikki voi kulkea 

kulttuurin sisällä ja kulttuurista toiseen

    talloa polkuja helpottamaan työtä

mitä ja miten tiedämme

    peruslinjasi molemmin puolin

siitä, miten asiat ovat

    olet läsnä / toisaalla

keino nähdä jokin kuin jonakin

    muistat kehon, muistat

kyvyn luoda uusia näkökulmia

    paikan, tunnet sormenpöillä

ja voimistat merkitystä

    kallioiden sykleissä selviytyvän karhean olemisen

jo valmiiksi kielen välittämä maailma

    jota edes äärimmäisyydet eivät saa väistymään

5

Takertua ymmärrettävyyden ihanteeseen

    kohottaa päänsä jumalan valossa

paljastaa merkkejä

    toisella tapaa elollinen kuin kivi

"tuolla jossakin"

    ohut ja käpinäkyvä vaippa

todellisuus odottaa löytämistään

    yhä tuottuva lohtu

tulkintojen ketju

    jalkojesi luut kestävät

tarinat, kuvat, myytit, vitsit

    raapivat ohilkulkijaa

välittynyt maailma

    mielen uumeneessa

teksti muotoilee uusiksi

    kokemus kesyyntyy tarinaksi

petollinen väline

    havainto taukoo rytmiä

"aika itse"

    muodostaa katseen suoria sinun ja kohteen väliin

kuvailee jo kertaalleen kuvailtua

    syntyy kuvitelmia kahdesta pisteestä

sanojen kyvystä valaista toinen toisiaan

    kuvitelmia pisteistä, niiden nopeasta siirtyilystä

4

Vanhojen virheiden kronikka

    käyt pieninä koneina

kiinnittyneet maljakotilot

    kirjaavat ylös merkillisiä lukuja

kulttuuri luonnon merkin alla

    saattelulauluja, kutsulauluja

toistaa, kiistää

    kun luovut siitä

minän tuolla puolen

    linnut rakentavat villapesiään

tavoista ja käytöksestä

    loputtoman monimutkaisesta tilanteesta

uhmaava ja häiritsevä

    harha-aivojen pinttymä        

totuus ja lajityyppi

    maan sisäisessä yössä

rakenne ja sijainti

    jota juurien ja tihkumien tieto valaisee

painamista psyykeen

    jatkuvan luomisen tyyssijassa