10

Palaan vielä yhteen pikkuasiaan. Teoksen ytimessä olevat muunnelmat ja fragmentit on luotu sekoittamalla aineksia Durasin teoksista ja lausahduksista, ja mukana on lyhyitä lainauksia ja referointeja hänen kirjoittamistaan teksteistä sekä tekijöiden tulkintoja ja vaikutelmia elokuvasta India Song. Alunperin, ennen käsillä olevan moniaineksisen vihkosen koostamista, Forssén ja Kalenius purkivat kiinnostustaan Durasiin ryhtymällä kokoamaan ja kirjoittamaan Durasiin liittyvää materiaalia kaikin kollaboratiivisin menetelmin. Kumpi tahansa sai lisätä yhteisesti jaettuun tiedostoon mitä tahansa ja mihin kohtaan tahansa. Molemmilla oli kaikki oikeudet. Syntyi kaunista jälkeä. Kukkien tuoksua ei ehkä näytetty, mutta asiaa piti käsitellä. Ensin varovaisesti:

     eksyneiden kukkien tuoksu 

Ja hieman myöhemmin:

    eksynyt kukka tuoksuu

Kumpikaan ei ole suurta runoutta, mutta jännitystä on ilmassa. Juuri tässä on runouden mahti. Tietää lukevansa, muttei ymmärrä mitä. Poissaolo, tyhjyys, se mitä ei näytetä. Vaikuttavinta on runous, joka jää kesken eikä täyty. Viimeisellä sivulla lukee:

    – Yhdessä postikortissa on kuva ravintolasta, jonka pöydissä ja tuoleissa ei istu ketään.

                                        – Tulee mieleen India Song, jossa tanssi lähenee hiljaisuutta.

            – Koko sali odottaa.

9

Lukemisesta on näköjään vaikea päästää irti. Aina jää vielä joku asia vaivaamaan mieltä. Tekijöiden käymässä dialogissa on kohta, jossa kiinnitetään huomio Durasin henkilöihin ja heidän nimiinsä. Miksi hänellä on samat hahmot kaikissa kirjoissa ja leffoissa? Puhujan mukaan kirjailija on itse sanonut pitävänsä nimiä tärkeinä, että se maistelee niitä pitkään tai että ne nimet jotenkin ilmestyy sille. Nimet ovat toisaalta täsmällisiä ja yleistajuisia, toisaalta niihin sisältyy jotain kätkettyä ja salaista. Pariisi tai New York ei ole pelkkä paikannimi. Nimessä on aina eksoteerinen eli kaikille näytetty ja esoteerinen eli salassa pidetty puolensa. Ja kun ihminen saa nimen, kaikki mitä hänestä kerrotaan, kiinnittyy osaksi tuota nimeä. Nimen avulla voi kertoa kokonaisen tarinan. Palataanpa hetkeksi kielen keksimisen aikoihin. Jossain vaiheessa joku älysi, että esimerkiksi henkilöihin tai paikkoihin viittaaminen oli helpompaa, kun niille annettiin yleisnimen sijaan yksilöllinen nimi. Sittemmin kielifilosofia kiinnostui asiasta ja ryhtyi kiistelemään siitä, onko erisnimi aina vain yhteen ja samaan olioon viittaava rigidi designaattori vai liittyykö siihen myös deskriptiivisiä piirteitä. Duras on helppo lukea niiden joukkoon, joiden mielestä nimi kuvaa kantajaansa.

8

Yksi tämän projektin tarkoituksista on kokeilla ajattelua ja lukutapoja, joita normikritiikkiin ei ikinä kirjoittaisi. Siis antaa ajatusten leijua vapaasti ja katsoa, mihin ne johtavat. Teen sitä muutenkin pitkin päivää, mutta useimmiten nämä pohdinnat sijoittuvat päiväni ensimmäiseen tai viimeiseen tuntiin. Suosikkejani on kuvitella päivä, jolloin kieli "keksittiin". Joku lausui ensimmäisen sanan ja sitten toisen. Muut ymmärsivät ja jatkoivat siitä. Iltaan mennessä lauman hölösuu oli nimennyt kaiken näkyvissä olevan: puun, kiven, kukan, pilven, auringon, kuun ja tähdet. No, eihän se tietenkään niin mennyt. Kurkunpään ja symbolifunktion kehittyminen ottaa aikansa. Kaksi johtopäätöstä on kuitenkin tehty. Kieltä on tarvittu ensinnäkin varoittamiseen. Vaara uhkaa esimerkiksi pedon muodossa, ja siitä pitää varoittaa muita. Eli joku tietää jotain tai on nähnyt jotain, mitä muut eivät ole, ja siitä on syytä kertoa. Toinen tarve viittaa näyttämiseen. Annas kun isäs näyttää, miten se ja se asia tehdään. Toisin sanoen jollakulla on jälleen tietoa, jota muilla ei ole. Kuluu muutama hetki. Ennen pitkää vaarasta ilmoittava äännähdys tai merkki on kehittynyt sanoiksi ja lauseiksi, ja tietoa on opittu jakamaan sellaisistakin asioista, jotka eivät ole välittömästi näkyvissä. Konkreettisen viittaamisen, tarkoittamisen ja merkitsemisen käytännöt juurtuvat kuitenkin syvälle. Kaiken sen sormella osoittamisen jälkeen meillä on lopulta käsitteet kapitalismi, skitsofrenia ja kaiken huippuna werk. Palatkaamme viimein Pirandelloon. Tarvittiin runoilijan ymmärrys sen toteamiseksi, että niin on, jos siltä näyttää. Asiat toisin sanoen ovat mitä ovat ja ne näyttävät sen meille. Toisaalta palatkaamme myös Forsséniin ja Kaleniukseen, jotka totesivat, että kukan tuoksua ei näytetä. Se on havainto ja väite ja merkkijono, jonka seurauksena aivoni menevät solmuun. Kukan tuoksua ei siis näytetä, koska sitä ei voi näyttää, mutta runoilijapa näyttää sen puhumalla asiasta. Lauseen seurauksena kukan tuoksu ei määrity, mutta se käväisee mielessä. Mitä se John Berger sanoikaan Joseph Beuysista? Että Beuys saa katsojat osallistumaan kuvan tekemiseen ja kuuntelemaan, mitä heidän silmänsä kertovat. Kuulostaa tutulta:

    – Ymmärtääkseen on katsottava sormenpäillä, näppäimistön kautta.

7

Meinasin jo lopettaa kirjoittamisen, mutta oli pakko jatkaa lukemista. Duras-muunnelmien kokonaisuus muodostuu pienistä häkellyttävistä timanteista. Poimin niitä tähän:

    hän täyttää julmaa luunvalkeaa aikaa

    hänessä on äänettömiä kenkiä

    kuumuus voittaa ajan

    hän elää ilman muistia

    suudelma hipaisee muistia hieman    

    hän kävelee pimeää käytävää, kuin askel

    kukkien tuoksua ei näytetä

Nämäkin ovat esimerkkejä siitä, että kirjoittaja ja lukija, tai kaksi lukijaa, tai kaksi kirjoittajaa, eivät voi koskaan olla varmoja siitä, ymmärtävätkö he saman asian, tai ymmärtävätkö mitään. Lukeminen tai kirjoittaminen harvoin on ajattelua, jonkin asian täsmällistä ymmärtämistä, eikä se takaa identtisen kokemuksen välittämistä tai välittymistä. Kuumuus tunteena tai kokemuksena on arvatenkin ollut olemassa jo ennen kieltä ja käsitteen luomista, ei kai siihen muuten olisi tarvetta viitata. Vai onko? Kun kieli on kerran keksitty, maailmaa ilman sitä on mahdoton kuvitella. Toisaalta mistä voimme olla varmoja, ettei merkitsemisen ketju astu harhaan jokaisen sanan kohdalla jo heti ensimmäisellä kerralla? Miten selittää suudelma tai muisti ilman muita sanoja? Miten voi olla yhtään mitään jos kukkien tuoksua ei näytetä?

6

Huomaan, että jotain jäi vielä sanomatta eilisestä aiheesta eli Duras-muunnelmiin sisältyvistä postikorttiteksteistä. Miten tämänkin ilmaisisi niin, että kuvio tulee selväksi? Yritetään.

1. Hélène Bamberger ottaa valokuvia, joita yhdistää Marguerite Duras.

2. Kuvista kootaan ja julkaistaan 30 postikortin sarja.

3. Runoilija näkee valokuvat ja/tai postikortit ja vaikuttuu niistä.

4. Runoilija matkustaa valokuvissa kuvattuihin paikkoihin tarkistamaan, ovatko ne yhtä kirjoituksen kanssa.

5. Runoilija ja hänen kollegansa kirjoittavat kuvista sarjan ekfrasiksia, joissa kuvaillaan kuvien sisältöä.

6. Kuvailut liitetään osaksi tekstien kollaasia, joka julkaistaan Poesiavihkona.

Luettelon kolme ensimmäistä kohtaa ovat suhteellisen yksiselitteisiä. Sanomatta jää ainoastaan oletus siitä, että runoilija ja hänen myöhemmin mainittu kollegansa ovat myös lukeneet Durasia, mukaan lukien tekstejä joissa viitataan korteissa kuvattuihin ihmisiin, tiloihin ja paikkoihin. Tämä oletus tekee ymmärrettäväksi kohdan 4. Missään ei kuitenkaan sanota suoraan, olivatko kuvat yhtä kirjoituksen kanssa. Kuvio mutkistuu kohdassa 5. Herää kysymys, pitävätkö runoilijan kirjoittamat kuvaukset yhtä valokuvien kanssa. Paljonko se kello siinä kuvassa on? Voiko sormus rukoilla? Onko paperilla näkyvä teksti kynällä tehtyä kirjoitusta, vai näyttääkö se vain siltä? Onko kyseessä originaali vai reproduktio? Tämä voi olla saivartelua, mutta kohta 6 johtaa myös seuraaviin:

7. Kriitikko lukee vihkosta ja ryhtyy kirjoittamaan siitä.

8. Seuraa kuvauksia ja tulkintoja lukemisesta.

9. Kriitikon kuvailut ja tulkinnat sekoittuvat tekjöiden kuvailuihin ja tulkintoihin. 

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ajatus siitä, että todellisuus, kuva ja teksti vastaisivat yksiselitteisesti ja aukottomasti toisiaan, on ymmärrettävä mutta mahdoton. Näillä kolmella tasolla on yhteys toisiinsa, mutta kuvan ja tekstin vajavaisuus ei tarkoita väärässä olemista. Maailma ei valmistu kirjoittamalla, ja silti "todellisuutta" ei edes olisi ilman kuvaustamme siitä. Kello on, sormus rukoilee, kynä tekee, koska me sanomme niin. Niin on, jos siltä näyttää.

5

Pakko lausua jotain vihkon sisäkansiin sijoitetuista teksteistä. Ne ovat tekijöiden mukaan "kuvauksia Hélène Bambergerin valokuvaamasta postikorttisarjasta, jonka kuvissa Marguerite Duras poseeraa milloin yksin, milloin Yann Andréan kanssa. Välillä kuvissa on Durasin asuntojen huoneita, ilman Durasin läsnäoloa; välillä kuvat ovat automatkoilta Trouvillen lähistön rantakaupungeista." Forssénin ja Kaleniuksen tekstit noudattavat tavallaan ekfrasiksen periaatetta, eli ne kuvailevat valokuvien sisältöä. Mutta on niissä muutakin. Sopii kysyä, eikö kuvaa kuin kuvaa ole miltei mahdoton selostaa ilman tulkintaa siitä, mitä kirjoittaja on kuvassa nähnyt tai luullut näkevänsä. – Sitten mä aloin katsoa sitä elokuvaa lyhyinä pätkinä ja kirjoittaa sen päälle, mitä näin tai olin näkevinäni. Kirjoittaja on outo rooli. Hän luettelee havaintojaan, väittää, esittää. Mutta koskaan ei voi olla varma mistään. – Paikat, joissa Duras oli oleskellut, niihinkin täytyi matkustaa, että pääsi tarkistamaan ovatko ne yhtä kirjoituksen kanssa. Eihän kukkien tuoksuakaan näytetä, koska sitä ei voi näyttää. Kaikki on puhdasta olettamusta.

Mustiin pukeutunut Duras ilman kasvoja tai vartaloa. Hänen kätensä ovat ristissä pöydän päällä. Neljä käsirengasta ranteessa ja niiden välissä kello, joka on kaksikymmentä yli kaksitoista. Neljä sormusta rukoilee. Kynnet on huoliteltu. Iholla tummat suonet. Käsien alla papereita. Yhdellä on kirjoitusta. Se on tehty kynällä.

Kuvaus on paljastava. Valokuvasta näkee kellon viisareineen, mutta onko tulkinta kellonajasta sekään ehdottomasti yksiselitteinen? Kuten todettua, kirjoituksen kyllä tunnistaa kirjoitukseksi, mutta ei siitäkään voinut sanoa muuta kuin, että se on tehty kynällä. 

(Toivottavasti kuvan julkaiseminen tässä ei mitätöi tai pilaa jonkun lukukokemusta.)

4

Runoilijat jos ketkään tietävät, että yksin kirjoittaminen on mahdotonta, ja silti kyseessä on myös itsenäinen kaunokirjallinen teos. Tuotantotapoja on monta, ja tässä niiden kuvauksista yksi:

    – Sitten mä aloin katsoa sitä elokuvaa lyhyinä pätkinä ja kirjoittaa sen päälle, mitä näin tai olin näkevinäni.

Havainto on erikoisasemassa, mutta onko havainto oikea tai väärä, on epäolennaista. Pääasia, että havainto saa affektit liikkeelle. Teoksessa on useita kontekstia luovia oheismateriaaleja, mutta sen ytimen muodostavat tiiviit runomuotoiset sarjat, joita on kaikkiaan seitsemän. Alaviitteissä ja jälkisanoissa kuvataan, mistä materiaalista ja miten runot on koottu. Tapahtuu harvinainen ihme: tässä tapauksessa ihmeen tunne ei latistu, vaikka taikurit paljastavat temppunsa. Ele päinvastoin rohkaisee lukijaa kokeilemaan itsekin samankaltaisten keinojen käyttämistä. Yhdestä sivusta otettu kuva puhukoon puolestaan:

Kollaasi, päällekirjoitus, pastissi, löytöruno, muunnelma. Keinoja riittää. Seuraa valtaisa vapautumisen tunne. Mikään ei rajaa luovuuttani. Lukeminen ja kirjoittaminen sekoittuvat. Tulos on hyvä yhdistelmä lukijuutta ja tekijyyttä. Tekijyys on jaettua, ja lopulta epäolennaista. Tekijä on runous itse. 

3

Näppäimistön kautta katsomalla syntyy laskutavasta riippuen kymmeneen eriaineksiseen osaan jakaantuva kokonaisuus. Lavalla kahden runoilijan luentana syntyneet tekstit muodostavat vain osan vihkosesta. (Esitys kulki nimellä "Halu, jolla ei ole nimeä", mutta vihkosessa nimeä ei esiinny ja hyvä niin, jottei se sekoitu Durasin haastatteluista koostuvaan kirjaan "Nimetön intohimo".) Erilaiset oheistekstit valaisevat tekijöiden lähtökohtia ja teoksen eri osastojen tekotapoja. Osa runomuotoisista jaksoista näyttää sellaisenaan, miten toisen kirjailijan tekstistä ja hänen henkilöstään inspiroitunut teksti syntyy. Toisaalla osoitetaan viitteiden ja esimerkkien avulla yksityiskohtaisesti, miten kollaasi muodostetaan. Joissain kohdissa muutos on melkein huomaamaton, toisaalla lähdeteksti on kadonnut näkymättömiin. Kokonaisuutta täydentää lähdeluettelo ja tekijöiden keskenään käymän vuoropuhelun transkriptio. Kirjoitetaan päälle, väliin, lomaan. Kaiken kaikkiaan teoksen ansiot ovat sellaiset, että lyhyestä mitastaan huolimatta tai jopa sen ansiosta vihkosta voi käyttää erilaisiin runokeinoihin perhdyttävänä käytännön runousoppina tai kirjoituskurssin oppimateriaalina.

2

Marguerite Duras on kirjailijana kiehtova, mutta on vaikea sanoa, mihin tämä kiehtovuus perustuu. Omalla kohdallani tunne tiivistyy elokuvan India Song ensimmäiseen muutamaan minuuttiin. Mitään ei tapahdu, mutta kaikkea tapahtuu. Vieraus ja outous ottavat vallan elokuvan katsojasta mutta myös laajemmin Durasin lukijasta. Muualla pätevät mittarit menettävät kykynsä. Yleensä tunne siitä, ettei lainkaan ymmärrä lukemaansa tai osaa suhteuttaa sitä mihinkään aiemmin kokemaansa, johtaa turhautumiseen ja yrityshalun loppumiseen. Durasin tapauksessa tästä outoudesta tulee voimaannuttava hyve. Epätoivon ja lamaannuksen sijaan syttyy kuin ihmeen kaltaisesti tarve ryhtyä luomaan. Tätä kuvaa tekijöiden kirjoittamista dialoginpätkistä irrotettu repliikki:

    – Ymmärtääkseen on katsottava sormenpäillä, näppäimistön kautta.

Terhi Forssén & Lea Kalenius: Harvat tuntevat meren niin kuin hän. Duras-muunnelmia. Poesiavihkot #43

1

Vihkon merkitys sivumääräänsä (32) nähden on huomattava. Se näyttää, että pienikin teos voi sisältää ja ilmaista oman runousoppinsa. Lähtökohta on jännittävä. Kaksi runoilijaa huomaa innostuneensa saman kirjailijan eli tässä tapauksessa Marguerite Durasin tuotannosta. Innostus saattaa kummankin luovat prosessit liikkeelle. Mutta miten tässä tapauksessa pitäisi toimia? Aluksi runoilijat käyttävät kirjailijan teoksia ja erilaisia oheismateriaaleja fragmentinomaisten muunnelmien tekemiseen. Perustetaan verkon kautta jaettu yhteinen tiedosto ja ryhdytään keräämään sinne näitä itsenäisesti tuotettuja katkelmia. Oma ja vieras sekoittuvat. Aineisto ei kasva lineeaarisesti vaan joka suuntaan rihmaston kaltaisesti. Pian on mahdoton selvittää, kuka on kirjoittanut mitäkin ja millä tavoin. Ennen pitkää materiaalia kertyy niin paljon, että tekijät alkavat nähdä siinä julkaistavan teoksen mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia koetellakseen Forssén ja Kalenius esittävät muunnelmiaan esimerkiksi Lahden Runomaratonin tilaisuudessa syksyllä 2022. Esittämisen muoto oli yksinkertainen mutta kiehtova: kaksi runoilijaa lukee vuorotellen mutta ilman etukäteen laadittua suunnitelmaa tekstifragmentteja yhteisesti kootusta aineistosta. Kukaan ei lopulta tiedä, kuka on kirjoittanut ja mitä.

6

Viimeisessä osastossa palataan Takaumaan. Seuraa taas kerran muinaiseen kieleen pohjautuva kaunis teksti.

    Vuodenajat kreikaksi:

    Avautuminen. Kaunis sää.
    Siementen mädäntyminen.

                           Ja sitten on talvi.

Seuraa havaintoja luonnosta ja oletuksia ihmisestä.

    Maisema katsoo takaisin kuin basiliski ja kysyy:
    Mitä tarkoitat katseellasi? 

5

Kolmannen osaston otsikko on osuvasti Teoria. Edellisestä poiketen kyseessä on korkeintaan muutaman rivin mittaisista aforistisista kiteytyksistä. Niissä pohditaan pääasiassa teorian luojan mieltä, sen rakennetta ja toimintaa:

    Informaatiota on viestistä se, mikä on ennakoimatonta. Loppuosa muodostaa minuutemme.

Kuinka ollakaan, aika paljon on puhetta kielestä ja kirjoittamisesta. 

    Kirjaimet ovat värittömiä, eikä kieltä voi osoittaa.

Pian tämän jälkeen kohdataan nämä:

    Kuvataide syntyi, kun pintaa hangattiin vasten toista pintaa.

    Kirjoitustaito syntyi, kun pintaa hangattiin vasten toista pintaa.

Henkilökohtainen suosikkini on sivun kääntämisen jälkeen heti seuraava:

    Musiikki syntyi, jne.

Hauskaa on se, että sarjoissa siteerataan Georges Bataillen ja Erik Satien lisäksi myös Eeva-Liisa Manneria, Paavo Haavikkoa ja Jaakko Yli-Juonikasta!

PS. Asiaan kuuluu, että aforismi terminä tulee kreikan rajoitettua tai määriteltyä tarkoittavasta sanasta aforismos. Lajityypin laajempaa muotoa kutsutaan tietysti fragmentiksi.

4

Seuraavan osaston otsake on Toiminto, eli taustoittamisesta siirrytään käytäntöön. Osaston tekstit on kirjoitettu dialogin muotoon, mutta niin ettei repliikeissä ole johtolauseita, joista kävisi ilmi kuka puhuu, kenen kanssa, miten, miksi tai milloin. Esitetään vain ne repliikit. Esimerkiksi seuraava katkelma:

    – Puut ovat hienoja.
    – Kyllä, varsinkin oksat.
    – Oksat tekevät puun. Aivan ensimmäiseksi puu kasvattaa oksat.
    – Sitten puu on kuin arkkitehti yllään monimutkaiset vaatteet.

Dialogi jatkuu, ja yhtäkkiä tulee puhe hyönteisten tuottamasta "kirjoituksesta":

    – Epäsäännöllisen säännöllisinä kuin hyönteisten liike.
    – Kuin hyönteisten polut. Toukan käsiala rungolla.

En voi olla ajattelematta aseemista kirjoitusta ja siihen liitettyä kirjoituksen eleen jättämää jälkeä varsinaisen merkityssisällön sijaan. Aihetta käsitellään myös pari sivua myöhemmin, kun tulee puhe ihmisen elinympäristön lopullista tuhoa edistävistä haluista ja tarpeista:

    – Kuinka tässä, tämän kaiken keskellä, voisi enää luottaa niihin merkityksiin, jotka eivät ole ihmisen luomia?

Saman tien tekstiin alkaa ilmestyä toisenlaisia sisältöjä. Asian sijaan pääosan saa rakastavaisten puhe ja heidän toisille käsittämättömät hullutuksensa. Sellaista ei esiinny koskaan liikaa runoudessa.

3

Teoksen ensimmäisen osaston nimi on Takauma, eli hetkellinen paluu menneeseen kerronnan lineaarisessa jatkumossa. Pitäisikö uskoa? Teorian kannalta kyse voisi olla ei niinkään tapahtumien kuin jonkin aiemman poetiikan esittelemisestä. Tähän maisemaan kuuluvat niin syyslehtien värit, viileämpi tuulenvire, hiekan rahina, hyttysten ääni kuin haittaohjelman virke. Mikä näitä taannoisia asioita yhdistää, paitsi loputon havaintojen tekeminen ja niiden muotoileminen runollisiksi ilmaisuiksi ja kuviksi? Toisaalta runous ei ole vain havaintojen sanoittamista tai olevan esittämistä. Jossain vaiheessa kieli tai runous itse puuttuu peliin. Aina niiden paikantaminen ei ole itsestään selvää:

    Kuljen pitkin huoneita ja seiniä.
    Pahimpia ovat ratkaisut.