Hyvää roinaa

Vielä en ole päässyt selvyyteen siitä mistä kaikesta nimi kaiken kertoo. California tai Kalifornia on iso aihe, johon viitattiin jo teoksen alussa. Muistuu mieleen, että nimen California etymologiasta kiistellään. Englanninkielinen Wikipedia mainitsee yhden tulkinnan:

Nimi esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1510 julkaistussa espanjalaisessa ritariromaanissa Las sergas de Esplandián. Teoksessa California on myyttinen saari, jota hallitsee kuningatar Calafia. Saari sijaitsee "Intian oikealla puolella", lähellä maanpäällistä paratiisia, ja on täynnä kultaa sekä soturinaisia.

Joskus runouteen kertyy kuin vahingossa ohittamatonta triviaa tai auringonlaskun roinaa. Nimiosasto ja sen myötä teos laajemminkin on tulkintani mukaan eräänlainen jälkeenpäin koottu muistuma ajasta, jonka tekijä vietti paikkaseudulla vuosia ja vuosia sitten. Muistot ovat välähdyksiä tapahtumista ja tunnelmista, seassa paikannimiä kuten Mountain View, kultainen bridge ja Palo Alto sekä ammattisanastoa, kuten benchmark, cordless ja blockhain. Tulos on fragmentaarinen, ja mitäpä muuta se voisikaan olla, jos selailun kohteena ovat omaan mieleen ja muistikrjan sivuille tallentuneet, toisinaan kryptiset merkinnät. Samalla metodilla on rakennettu seuraavakin laaja osasto, nimeltään Adam. Adam, jonka heti ensi rivillä ilmoitetaan kuolleen, edustaa henkilöä mutta muistelijan tajunnassa myös muita asioita:

Niin kuin olisit salaa pysäyttänyt ajan. 
Aika salailee meiltä paljon.

Sama metodi esiintyy läpi teoksen. Yksityinen ja yleinen sekoittuvat. Tekijä ihmettelee aineistoaan lukijan tavoin, yhtä aikaa sisältä ja ulkoa, ulkopuolisena. Tulkinta ja merkitykset riippuvat lukijan kokemuksesta ja herkkyydestä. Runoudessa mikään ei ole lukkoonlyötyä, kiinteää, paikallaan. Melkein lopussa todetaan, heti suoran kielirunoussilmänsiskun jälkeen:

Unohdamme toisemme alaviitteiksi, 

kaupungeiksi joissa pidimme paikkaa.

 

Toisen unessa

Juhana Vähäsen suurteos Ballaadi Arska Kurmoksesta on herättänyt ihmeen vähän huomiota. Kollegoiden kesken kyllä, mutta ei mediassa. Siispä nostan esiin Vesa Haapalan mainion analyysin Kiiltomadossa. Ylittämätön on lyhyt huomio:

Kun teos on avoin ja aleatorinen, siitä voi vain nauttia. Ehkä siinä voi olla kuin jonkun toisen unessa.

Juuri tässä on runouden suuri tarjouma. Kun toinen avaa kielensä, lukija pääsee sukeltamaan toisen tajuntaan. 

Järkeilyä ei ole

Armon jälkeen on Painovoiman vuoro. Mitä kuuluu edelliseen ja mitä kuuluu jälkimmäiseen? Simone Weil pohti ja koki asioita meidänkin puolestamme. Miten ihminen voi sallia julmuuksia, kuten holodomor tai holokausti? Entä mitä me voimme asialle, jos Jumalakaan ei voinut? Järkeilyä on melkein mahdoton seurata, kun järkeilyä ei ole. On vain meidän kokemuksemme, ja rakastamiemme olemassaolo, painovoiman kaltainen halu. Muulla ei ole väliä. Tai on, esimerkiksi runoilijan sanoilla:

Armo: elämän kunnioittamista. Siinä se. Kuuluu alakategoriaan: älä epäile. Kuinka suloista olisi päätyä ruiskukaksi. 

Kukonhelttauute

Teonsanat ovat tärkeitä mutta eivät välttämättömiä. Asian välittämiseen on muitakin keinoja, kuten luetteloruno muunnelmineen. Tässä tapauksessa aukeaman verran yleissanoja, kuten vaikkapa pituus, leveys, syvyys, aika / pahvi, kartonki, aalto, paperi / kontti, rekka, valtameri, laiva / mutta sitten myös pituus, paino, ympärys ja hyaluronihappo. Mitä ihmettä?! Tietotoimistoni kertoo, että mainittua ainetta käytetään muun muassa ihonhoitotuotteiden valmistuksessa. Ja Wikipedia täydentää, että "lääke on alun perin valmistettu kukonhelttauutteesta ja kehitetty Japanissa." Että semmoista. Hetken päästä pelkästään perusmuodossa esiintyvien sanojen joukkoon lipsahtaa myös sana rahan (jos sanan 'hyvä' komparatiivimuotoa parempi ei lasketa). Mikään ei selitä poikkeamia, ja toisaalta, pitäisikö? Onko runouden tarkoitus pelkästään harjoittaa meitä kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin? Ehkä. Kesken kaiken aukeaman yli levittyy geometrinen kuvio, jonka nimen olen kuullut ilman että se on painunut mieleeni*. Lukijaa viedään luettelon ja visuaalien keinoin. Pääasia että viedään.

* kaikentietävä ystäväni muistutti, että se on tesserakti

Rihmaston tarjouma

Mikko Rädyn kokoelman väliin numeroidut ja väliin otsikoin varustetut osastot asettuvat arvaamattomasti toistensa lomaan. Rakenne sallii lukijan löytää oman reittinsä teoksen läpi. Seuraavan osaston nimi "Rihmasto" on kuvaava. Merkitys ei synny yhdestä keskuksesta, vaan erilaisista toisiinsa liittyvistä yhteyksistä. Rihmasto leviää eri suuntiin, katkeilee ja yhdistyy taas, ylipäänsä etenee odottamattomia reittejä. Esimerkiksi tekstin fontti saattaa yhtäkkiä vaihtua ja sanoja erottavat välit unohtua. Yhtä ja samaa päämerkitystä tai esittämisen mallia ei ole. (Painomustekin saattaa paikoin muuttua harmaan eri sävyiksi!) Runo ei ole pysyvä monumentti vaan alati muuttuva suhdeverkosto. Runo on tarjouma, ei lukkoon lyöty merkitys. Rihmasto sisältää mahdollisuuksia, joita sen yksittäinen piste ei vielä tiedä sisältävänsä. Aika muuttaa suuntaa. Rädyn sanoin: 

    jos teoria voisi vielä vaikuttaa jo tapahtuneeseen

Runouden psykedeliaa

Palaan runoilijoihin Michaux ja Vähänen. Molemmat tunnetaan tajuntaa räjäyttävistä teksteistään ja kuvistaan. Lukijana ja katsojana voin sanoa, että teokset sekä kuvaavat että aiheuttavat näitä tajunnallisia muutoksia. Tätä kaksijakoisuutta kuvaavat myös sanat psykedelia ja psykedeeli, molemmat yhdistelmiä muinaiskreikan sanoista psyche, ’sielu, mieli’ ja delein, ’ilmaista’. Kielen ja mielen tarkkailu jos mikään on runoilijan toimialaa. Minä muuttuu, kieli muuttuu; kieli muuttuu, minä muuttuu -– runouden avulla myös ilman varsinaisia psykedeelejä. Itse suositan Ballaadille kahta lukutapaa. Toinen hidas, pitkä, meditoiva, toinen täynnä ääntä ja vimmaa. Kumpaankin soveltuu myös meditaatiosta tuttu sanskritin sana mantra, joka koostuu juuresta man- eli 'mieli' ja päätteestä -tra eli 'työkalu, instrumentti'. Maailman sijasta kuvailun ja vaikutuksen kohteena on siis tietoisuus ja tajunta. Esimerkiksi erään 1800-luvun lopussa itämailla asuneen britin psykedeelisiä kokemuksia kuvailtiin seuraavasti: "Hän tunsi päässään ajatusten syntymän myrskyn tapaisella nopeudella, tuntien esiin niin suuressa määrin, että hän niitä merkitäkseen luuli tarvitsevansa äärettömän joukon kirjoja." Runouden minimalismi ja maksimalismi samassa paketissa. Esimerkiksi Ballaadin tapauksessa on vaikea sanoa, kummasta on kyse, vai molemmista. Psykedelia suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole kovin yleistä, mutta kattaa toki myös muumikirjat. Eräässäkin sarjakuvassa "Niiskuneiti yritti ensin ostaa marihuanaa ja lopulta kaikki muumipeikot nappasivat puoli kiloa [!] LSD:tä vapauttaakseen sisäisen minänsä ja lumoutuivat viikoiksi katsomaan kuuta." Aivan selvästi Arska hurmoksessa!

Kielen tavoin

Selittääkö unta surrealismilla vai surrealismia unella? Entä missä menee esittävien ja ei-esittävien unten rajat? On toki kolmaskin vaihtoehto. Me olemme enimmäkseen valveilla ja unessakin vain kahden pitemmän todellisuusjakson välissä. Vitsi vitsi. No cap. Nyt haparoin. Omat uneni ovat visuaalisia, mutta pääasiassa ne ovat täynnä loputonta kielellistä toistoa. Uni jankuttaa. Uni jankuttaa ja jankuttaa, pienin muunnoksin, pääsemättä koskaan lopulliseen selvyyteen. Uni ei selitä todellisuutta, se toistaa omaa sopimuksenvastaista logiikkaansa. Yksi ja sama sanallisesti ilmaistu mysteeri sataan kertaan toistettuna, ja sitten herätys. Jos Juhana Vähäsen Ballaadi noudattaisi jotain toista, "vapaampaa" muotoa, me luokittelisimme sen uudeksi versioksi aikojen takaisesta surrealismista. Nyt sen säännönmukainen muoto hämää. Mutta Rimbaud ja Vähänen tai Michaux ja Vähänen ymmärtäisivät toisiaan ongelmitta. Ihminen on arvoitus, joka tuskin ratkeaa järjen keinoin. Siksi ajatus siitä, että ihmisen tiedostamaton on muodostunut kielen tavoin, tuntuisi pätevän myös Vähästä lukiessa.

Harmaata ja ruskeaa

Päivänvalossa teksti tulee paremmin esiin kuin yksinäisen yössä. En tajua, miksi en heti huomannut, että teoksen leipäteksti on painettu mustan sijaan harmaalla ja paikoin vielä sitäkin harmaammalla. Kaiken esittämiseen voi käyttää muitakin tehoja kuin täyttä voluumia. Kirjainten ja sanojen lisäksi käytössä ovat numerot ja muut laskennalliset keinot, puhtaan graafisia unohtamatta. Pyhän Franciscuksen mukaan nimetyn tilan jälkeen on pahvilaatikon vuoro. Tämä voi kuulostaa yllättävältä, paitsi että myös teoksen kansi on pahvilaatikon ruskea. Kolmentoista sivun matkan on puhetta käsistä ja laatikoista. Laatikko rajaa jotain sisälleen ja ulkopuolelleen. Käsi kirjoittaa ja on ainetta pitelevä käsi, mutta korttipelin tapauksessa myös käden sisältö, jonka arvon kortteihin painetut merkit määrittävät. Ollaan syvällä runoudessa mainitsematta sanaa runous.

 Paljon vähästä

Armo on hyvä alku. Arki ja luonto ja henkistynyt filosofia muodostavat elämänpiirin, jossa lämmitetään päiväsaunaa, uidaan, fileoidaan haukea ja pohditaan alkulukujen logiikkaa ja anteeksiantoa. Näen valoisan kesäpäivän ja tunnen onnea pienistä asioista, jotka ovat valtavia: tiedämme hyvin paljon hyvin vähästä. Toinen ihminen on läsnä melkein huomaamatta mutta kokonaisena. Tunnistan näkyvän ja näkymättömän energiakentän, jossa runous syntyy ensin kirjoittamatta ja sitten kirjoittamalla.

Lukematta paras

Silmäilen kirjaa myöhään illalla unta odotellessa. Ikänäkö vaivaa, valo ei riitä ja lasit pitäisi puhdistaa. Teksti on pientä ja harmaata. Olisiko tässä teos, josta voisi kirjoittaa lukematta sitä? Sitäpaitsi olenhan jo kuullut ison osan siitä tekijän ääneen lausumana. Kannessa nimi on ladottu kokonaan versaalilla, mutta olen nähnyt sen kirjoitettuna myös pienaakkosin. Takakanteen nimi on aseteltu takaperin ja peilikuvana. Kirjastoluokaksi on kuin onkin merkitty 82.2. Lisäksi siinä lukee:

    linja oli silloin auki ja satoi vettä, oli 
    California ja Kaliforniassa satoi vettä

Kielikoulusta näkyy siis merkkejä. Nimi kaiken kattaa kaiken ja on erisnimenä niin erityinen, ettei sitä voi taivuttaa eikä sen erityisyyttä tarvitse korostaa isolla alkukirjaimella. Kolofoni ilmaisee, että kansi, taitto ja virheet ovat tekijän. Ennen unen tuloa ehdin laskea, että melkein kaikki ensimmäisen osan substantiivit päättyvät omistusliitteeseen -ni, eikä siinä esiinny juuri muita laatusanoja kuin liitettä kaiuttava pieni. Ahkerassa käytössä on myös adverbi jo. All in all, mahtailevan otsikon ja niukan ilmaisun kesken vallitsee kiinnostava riita.

Tavarat ja ideat

Teoksen nimi on Kaikki putoava, tekijän Mikko Räty. Teoksen osien väleissä on isoja otsakkeita, kuten Armo, Rihmasto, Painovoima ja Aine. Simone Weil käy mielessä, eikä ihme. Tai siis ihme, tavarat ja ideat, aine ja henkisyys samassa sopassa. En ryhdy etsimään sitaatteja tai suoria viitteitä. Ajattelen, että maailma koostuu monesta asiasta ja että sen osaset voivat ryhmittyä ja liittyä toisiinsa epämääräisesti, ristiriitaisesti, villisti, ketjumaisesti, fraktaalien tai rihmaston tavoin. Armoa ei voi selittää aineella, eikä ainetta armolla. Painovoima aloittaa tästä, kudotulta matolta, kompostien varjoisista kukinnoista. En ymmärrä mitään, paitsi kaunista kieltä: mesinuppiseitikki, joka hangessa niiaten purjehtii pitkää pimeäänsä. Oh, man!

Vuorovetoja 

Poesiavihko nimeltä Telineet.  Kaksi kirjoittajaa. Ei paratekstejä. Otsikko vihjaa tekniikkaan ja muotoon. Kantta koristavat tahrat. Mikään ei kieli työnjaosta. Entä jos se on: Sinun vuorosi. Kun sisällöstä ei sovita mitään, sanat seuraavat toisiaan haastavasti mutta täynnä lupausta. Avausvirke toimii esimerkkinä: Kuten fyysiset sakarat hakkaavat kasvot pisamiin. Väite on korrekti, mutta siinä se. Joka kohdasta avautuu loputtomasti mahdollisuuksia. Mikään ei ole ennustettavissa. Kun mikään ei ole ennustettavissa, vastuu siirtyy lukijalle. Kun teksti ei noudata ajatuksen rajoja, tulos on vapaa ja villi. Fragmentti on teline, jonka varassa [ ] ja siten tärkeämpi kuin [ ].

Kahden peilin välissä

Elmeri Terhon kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Muistaks ku jotain mut sit ei mitään on niitä teoksia, joiden osittainen siteeraaminen tekee vääryyttä kokonaisuudelle. Siinähän se lukee, runoteoksen nimessä. Mikä pahinta, "väärin" valittu nosto luo "vääriä" mielikuvia ja saattaa etenkin lainaajansa helposti naurunalaiseksi. Poika parka on ihan pihalla eikä tajua mitään. Hakemalla selviää, että Terho on ammatiltaan graafinen suunnittelija ja nyttemmin myös opintojaan viimeistelevä kuvataiteilija. Ahaa, Terhon teos ilmestyi samana vuonna kuin Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus, niinku. Sattumaako? Molempien ilmaisua leimaa rajatulle yleisölle kohdistettu kielenkäyttö, jossa leipuri nuolee bubblefilojaan ja diddy nuolee de shoessejaan ja hän nuolee etnies skedekenkäänsä. Väärän ikäisenä en tajua mitään, mutta nautin toki lukemastani vaikka en varsinkaan ole :OJ. Minua neuvottiin tutustumaan teokseen, ja sain sen kirjastosta viime viikolla. Viikonloppuna vierailin sattumalta Kuvan keväässä ja bongasin opiskelijoiden joukosta Sofia Vuorenmaan ja Henrik Pathiranen ohella Elmeri Terhon graafis-käsitteelliset teokset. Jään odottelemaan lisää. Siihen asti mennään näillä:

hae alkumunan kuva.

se ei käsittääkseni esitä mitään.

Teos tilana

Huomio teoksesta, jonka lukemiseen olen käyttänyt kuukausia: joka kerta kun avaan niteen ja jatkan lukemista, tuntuu kuin astuisin sisään tilaan, jonka täyttää jännittävältä kuulostava mutta kaoottinen puheensorina. Puhujien määrä jää auki. Ilmassa on jotain, mutta se mitä sanotaan tai mistä on puhe, ei selviä. Kaikki on koko ajan liikkeessä, eikä mikään ole pysyvää. Se mitä sanottiin edellisellä sivulla tai kymmenen sivua sitten, on saattanut yön tai viikon kuluessa päivittyä uudeksi. Runojen numerointi ja säkeiden vakiomäärä on pelkkää lumetta. Ballaadi? Arska? Kurmoksesta?