8

Miten Björlingistä lopulta tuli Björling? Onko yhtenäisen käsityksen muodostaminen edes mahdollista, varsinkaan henkilöstä ja taiteilijasta, jonka kuva itsestään oli jatkuvassa liikkeessä? Erityisesti suomenkieliset iloitsevat Hertzbergin monografiasta. Tuomas Anhavan monien mielestä ponnettomien suomennosten Kosmos valmiiksi kirjoitettu (1972) ja Mahdollisen valtakunta (1979) varassa olleet pääsivät puoli vuosisataisen odotuksen jälkeen viimein iloitsemaan, kun Pauliina Haasjoen ja Peter Mickwitzin Auringonvihreä (2015) ilmestyi. Omasta puolestani tartun lopuksi suureen pieneen yksityiskohtaan, piirteeseen, jota on totuttu pitämään Björlingin runokielelle tyypillisenä. Tärkeä vaikuttaja oli Henry Parland, joka auttoi Björlingiä tavanomaisesta syntaksista poikkeavan lauseen löytämisessä. Hertzberg:

Björlingin omaa keksintöä sen sijaan oli, että hän alkoi viljellä "ja"-sanaa sekä muita pikkusanoja, kuten "että" ja "se". yllättävissä kohdissa ja käyttää niitä uudella tavalla siten, että esimerkiksi "ja"-sanasta tulee disjunktio, Björlingin mukaan "välimerkki", tai sekä konjunktio että disjunktio. Tavallisimmaksi keinoksi tuli korvata kuin-sana ja-sanalla suuremman avoimuuden luomiseksi niin, että lauseet olivat keskenään rinnasteisia eivätkä hierarkkisia pää- ja sivulauseita. Rinnasteisuudella pyrittiin estämään rutiininomainen lukeminen. Venäläinen formalisti Viktor Šklovski kutsui sitä nimellä "ostranenie" eli outouttaminen, joka "kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa". Kun Björling kirjoittaa "Sade ja lankeaa" eikä "Sade lankeaa", kyse on eräänlaisesta viiveestä, odotetun asian, rytmin hienoisesta häiritsemisestä. Runous on "jarrutettua, vastahakoista kieltä". Björling ei siis pyrkinyt luomaan realistista tai impressionistista kuvaa vaan pikemminkin eräänlaista visiota: "Taiteen tehtävä", sanoo Šklovski, "on välittää kohteesta aistimus visiona eikä tunnistettuna." Tai kuten Björling sen muotoili: "Mitä runon nimi on? – nähdä naapuriseinän talo ensimmäistä kertaa." 

7

Hakeminen on loputonta. Välillä tuntuu, että moderni omaksutaan jo ennen kuin tiedetään mihin ollaan ryhtymässä, tai modernismi tuomitaan jo ennen kuin se on edes toteutunut. Hertzberg pyrkii tämän tästä hiomaan kirkkaaksi sen, mikä särmikästä ja ristiriitaista. "Björling käsitti modernisminkin olevan sopusoinnussa universaalisten ihanteiden kanssa", Hertzberg kirjoittaa, "Modernismi ei ollut ainostaan vapautettua muotoa vaan myös vapautettua sisältöä

6

Kirja vilisee eri lähteistä poimittuja yrityksiä määritellä ajassa kehkeytyvän modernismin ominaispiirteitä. Björlingin oman Quosegoon kirjoitaman tekstin mukaan kirjallinen modernismi tavoittelee "epä-älyllistä, ei-viimeisteltyä, ei-välittömästi kuvailevaa, ei a priori kertovaa". Käytännössä tuloksena saattoi olla esimerkiksi Björlingin seuraava proosaruno: 

    Elämämme on automobiilia ja junaa ja ja jyskettä ja pankkikonttoria, ja kahvia, ja kakkua, makkaraa, ja radiokonserttia.  

  Elämämme on sanomalehtiä ja kyulpyhuoneita ja käymälöitä, ja koulua tai virastoa. Elämämme on Jumalaa kenttämusiikissa, ja Kristusta kaupankäynnissä. Ja suuria harmaita koettelemuspäiviä, eikä yhtäkään kärpäspaperia roikkumassa armon asiakirjana.

    Ja suureksi ja kirjavaksi piirrämme pienen kuvan taivaan lyhtyyn. 

Saksan kielessä tällaista kollaasimaista, rakenteeltaan rinnasteista ja yhteensovittavaa tapaa kutsuttiin nimellä linkitystyyli, Reihungsstil. Kaikkea oppii.  

5

Ajassa nopeasti tehdyt määritykset ovat usein ristiriitaisia tai vaikuttavat asian vierestä lausutuilta. Näin käy kun käsitys kirjailijasta tai hänen teoksestaan ei ole vielä vakiintunut. Ennakkoluulot ja asenteet toki vaikuttavat. Päätös on tehty etukäteen, eikä toista edes yritetä ymmärtää. Hagar Olssonin arvio Björlingin varhaisesta teoksesta Korset och löftet on kepeästä tyylistään huolimatta melkoisen oivaltava: 

Björling ei kirjoita ruotsia, ei sinne päinkään, hän kirjoittaa aivan yksinkertaisesti björlingiä. Vääristyneillä lauserakanteilla hän tavoittelee rytmistä omintakeisuutta, mutta saa aikaan pelkkää kielellistä outoutta. Kun hän jonkin kerran lipsahtaa messuavasta rytmistään, hänestä tulee nautittava. Tämä "tyyli" on tyypillisen dadaistista – sama ilmiö tulee vastaan ranskalaisten ja saksalaisten dadaistien tuotannossa.

Björling tulkitsi, että viittaus dadaismiin oli "tahallaan heitetty solvaus", mutta kiintoisaa kyllä, kirjoitus sai hänet yhtä kaikki tutustumaan dadaisteihin. Ei huono.

4

Uusista runokeinoista intoiltiin, mutta kaikki eivät perustaneet kaikesta. Yksittäisen kokoelman yksittäinen runo saatettiin kehua tai toinen tyrmätä yhtä kärjekkäästi. Elmer Diktonius moitti Björlingin esikoisteoksen Vilande dag, koska se hänen mielestään sisälsi liian paljon filosofiaa. Mutta runo nimeltä "Abrakadabra" sai Diktoniukselta myös ehdottoman puoltoäänen: "Siinä kirjailija nousee ylös mukavilta filosofisilta leposohviltaan ja riippumatoistaan, ja raikaa rienaavan veisun kaiken abrakadabrasta." Runon nimi ja Diktoniuksen tapa käyttää sitä on mielenkiintoinen. Vanha taikasana viittaa sanoilla luomiseen, mutta kollega puhuu kiinnostavasti myös kaiken abrakadabrasta. Taiteen henkisyys putkahtaa tuon tuosta esiin vuosisadan alun taidekeskusteluissa. Ruotsissa siihen on pitkät perinteet Swedenborgista Strindbergiin. Hertzberg kokee tärkeäksi yrittää ymmärtää näitä pohdintoja ja kiteyttää kantansa mielestäni oivallisesti: "Mystiikassa on kyse pitkälti muusta kuin tahdottomuudesta, se on, kuten Björling sen ymmärtää, eettinen ohjenuora, avoimuutta koko olemassaololle, eräänlaista määrätietoisuutta."

3

Mikä siinäkin on, että aloittelevat runoilijat vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen kääntyvät samojen runoilijoiden puoleen hakemaan oppia ja innoitusta. Yksi heistä on ollut ja on Edith Södergran. Niin oli minun nuoruudessani ja niin oli sata vuotta sitten, kun Björling ja muut lumoutuivat hänen mullistavasta runoilmaisustaan. Alussa Södergranin runous kosketti tietenkin pääasiassa ruotsinkielisiä, mutta ajan myötä vaikutus ulottui kielirajojen yli. Varhaisena siltana toimi kirjallisuuslehti Ultra, jossa julkaistiin tekstejä molemmilla kotimaisilla. Kun Tulevaisuuden varjo ilmestyi Pentti Saaritsan suomennoksena 1972, olin seitsemäntoista vuoden herkässä iässä. Teos oli yksi ensimmäisistä runokirjahankinnoistani. Runokäsitykseni moukkautui monesta lähteestä, mutta yhteistä niille oli runouden ainutlaatuinen, muusta kielenkäytöstä poikkeava kyky ei ainoastaan nimetä asioita, vaan tuottaa ja luoda uusia. Södergranin, Hagar Olssonin ja Björlingin ennenkuulumaton, uusi ja uskalias, nonchalantti ilmaisu löysi puolestapuhjia, mutta myös epäiljöitä riitti. Södergranista tuolloin kirjoitetun lehtijutun otsikko "Selvänäkijä vai huijari?" ei ole aikaan sidottu ja voisi ilmestyä milloin tahansa. Yksikään runoilijasukupolvi ei ole läpikotaisin ja päivästä päivään yksimielinen.

2

Minussa on monta. Tämä Whitmanilta periytyvä ja myös Dylanin kaiuttama aforistinen kiteytys kuvaa modernin ihmisen perustavaa kokemusta. Rimbaud'n Minä on toinen on mielestäni sille sukua. Tiede ja teollistuminen mullistivat ihmisten elämän ja pakottivat heidät miettimään tajunnan ja alitajunnan kysymyksiä. Esoteria ja vapaa-ajattelu alkoivat kiinnostaa ajattelevaa ja luovaa luokkaa. Runous toisenlaisena kielenä, vaihtoehtona kaavamaiselle, jäykkiin merkityssisältöihin juuttuneelle ajatukselle ja kirjoitukselle, tarjoutui luontevasti vaihtohdoksi. Kieleni ei ole sanoissa, kuten Björling asian ilmaisi. Luovat ihmiset saavat toisistaan tietämättä kiinni ilmassa vilisevistä energioista ja ideoista. Yhtäkkiä kaikki on toisin. Runot kirjoitetaan, noin periaatteessa, sana sanalta yksin, mutta runoudelle tyypillistä kaikkina aikoina on myös yhteisöllinen vaikkakaan ei aina yksimielinen skene. Tai kuten tämän kirjoittaja on erään teoksensa motossa asian ilmaissut; Yksin kirjoittaminen on mahdotonta. Kaikkien muiden tavoin myös esikoistaan valmisteleva Björling löytää itsensä keskeltä samanmielisiä ja toki myös erimielisiä kollegoja, jotka intoilevat vapaasta mitasta ja uusista muodoista ja runokeinoista. Suomenruotsalaisten runoilijoiden parissa sattuu ja tapahtuu.

Sekopäätaide, ei-mikääntaide

Fredrik Hertzberg: "Kieleni ei ole sanoissa" – Gunnar Björlingin elämä ja teokset (Parkko 2025)

1

Vasta suomennettua elämäkertaa selaillessa sivut kääntyvät ensimmäiseksi lukuun nimeltä "Diktonius, dada ja jazz". Eletään kevättä 1927, eli vain muutamia vuosia taidesuuntauksen ensimmäisen kultakauden jälkeen, jos niin voi sanoa. Björling intoili: "Dada on aurinko, Dada on kaikki, kaikki, kaikki!" Tällaisista historiallisista käänteistä ja energianpurkauksista lukiessa iskee kademieli. Saadapa kokea jotain vastaavaa! Toisaalta olenhan minä saanut. Olen saanut olla osa 2000-luvun suomalaista runoutta ja nauttinut joka hetkestä. Olen ollut mukana ajan kohinassa ja osaltani myös luonut sitä. Runous on mahdollista määrittää lukemattomin tavoin, mutta yhteistä kullekin suuntaukselle ja aikakaudelle on kokemus runouden erityisyydestä, juuri siitä mistä elämäkerran nimikin kertoo: runouteni ei ole sanoissa, sanojen merkityssisällössä, vaan niiden sisältämässä ja tuottamassa energiassa. Kuten dadaisti Hugo Ball loihe osuvasti lausumaan: "Pyrimme antamaan irralliselle tavulle loitsumaisen runsauden, tähden hehkun." 

17

Välillä teksti esiintyy esimerkiksi nelirivisenä ja ilman verbiä: Ruususorminen / fissio / ehtooveisusta kalkittu / oraaksi, laaka. Ja heti perään se voi venyä kokonaiseksi yksiriviseksi virkkeeksi: illanlyijy sukeltaa nevan kimmelvään rasahteluun. Molemmissa tapauksissa lukijan osaksi jää vain kertakaikkisen hyväksynnän ja periksi antamisen pakko. Runous on kohdattava sellaisenaan, ilman oletusta yhdestä ja ainoasta oikeasta tulkinnasta. Miksi runoilija olisi nähnyt kaiken sen naamioimisen vaivan, jos ratkaisuja olisi vain yksi? Ehkä tämä on se, mitä runouden ilosanoma tarkoittaa.

Kesätauko

16

Uusi sivu kääntyy: Se on säilö / jossa rukous lekuttelee kuin tulen yllä. Muutama sana, ja heti monta kysymystä. Mihin sana se viittaa? Onko säilö sama kuin holvi? Mikä tai kuka lekuttelee tulen yllä? Voiko se tai hän olla kukaan muu kuin Ikaros? (Toisaalta Ikaroksen siipien vahaa ei sulattanut niiden alapuolella palanut tuli, vaan yllä paahtanut aurinko.) Mutta miksi kuin? Niin, ja mikä tekee jonkun lausumasta rukouksesta haukankaltaisen linnun? Nämä kysymykset eivät tietenkään johda mihinkään, eivät yhdessä eivätkä varsinkaan erikseen. Yhteenkään yksityiskohtaan takertuminen ei ratkaise mitään tai toimi avaimena holviin tai sen sisältöihin. Siemenholvi muotona ja sisältönä on lähes täydellinen runouden metafora. On ehdottoman tärkeää, että sisällöt on säilötty ikuisuutta ajatellen, mutta säilöjää ei kiinnosta, käytetäänkö niitä koskaan mihinkään.  

15

Tässä epävarmuuden ja limittäisten todellisuuksien tilassa runoilijoille jää usein kaikesta merkityssisällöstä luopuminen, periksianto ihmeelle ja arvoitukselle:

    pai pai vyss vyss

Nämä yhtäkkiä normaalin tekstin keskelle kuin tyhjästä ilmaantuvat tavut voidaan tulkita lohdutuksen sanoiksi, lapsen tuuditteluksi, samaan tapaan kuin there there englannissa. Tämä on runouden suuria oivalluksia: sanat eivät ainoastaan tarkoita, vaan ne myös toimivat. Kieli on ruumiillista, hyräilyä ja kädellä paijaamisen jatketta. Ollaan esikielellisen, affektiivisen, hypnoottisen alueella. Kieli yhtäkkiä ilmaisee jotain paremmin horjahduksen tai repeämän tuloksena.

14

        menneisyys niin suuri
        ettei se mahdu tänne enää

    jatkumot haalittava kuolleesta

    sillä päivät haurastuvat

                                    ja vuodet tekevät odotettua

    että luut hiuksissamme heräisivät tähän säähän, kovertuvaan

Tämä on Filanderin Ilosanomalle tyypillistä. Ymmärrystä avartavat kuvat seuraavat toisiaan, ainakin hetken, ja sitten taas joutuu miettimään, mitä ovat luut hiuksissamme, jotka heräisivät tähän säähän. Toisaalta myös todellisuutta hahmottavat poeettiset oivallukset kaiuttavat luonnontieteen ja filosofian päätelmiä:

    emme muka ole täällä
    vaan hieman kaikkialla

13

Koskaan ei tiedä, mikä runoudessa pysäyttää, panee miettimään yksittäisten sanojen tai fraasien tarkkoja merkityksiä. Joskus pysäyttäjä on lause tai melkein lause: 

    Ihminen on päästänyt tappavaa toisten keuhkoihin

Ihminen? Päästänyt tappavaa mitä toisten keuhkoihin? Mutta ei siis omiinsa? Entä mitä tahdotaan sanoa, kun jo kirren ahto päästää? Tai mitä tarkoittaa kullava henkäys tai tähkylä? Tai se, kun sykkeeseen ripotellaan torajyvää? Viime mainittu on viljanjyvissä pesivä erään sortin hallusinogeeni, jonka aiheuttamaa vakavaa myrkytystilaa kutsutaan Pyhän Antoniuksen tuleksi, mutta näitä jyviä tuskin on säilötty Huippuvuorille. Antonius tai Antonios tunnetaan ensimmäisen kristillisen luostarin perustajana, eli häneen sopii viitata nimenomaan osastossa nimeltä Ensimmäinen ilosanoma.

12

Runouden luonteeseen kuuluu, että se puhuu kaiken aikaa sekä maailmasta että itsestään. Kirjoittamisen ja lukemisen, tekstin ja sen tulkinnan roolit ja toiminnot sekoittuvat ja vaihtavat paikkaa. Ne ovat yhtä aikaa erillään ja toistensa lomassa. Tässä esimerkkejä: 

    ilmoista | lopulta ajan kanssa | kaavan solukko, jonka lävitse
    uppoaa laulun hammas | laulun kiteinen röykkiö | vuosi |
    totinen teennös | vuosi vilkkaan oraakkelin ohi

Seuraavalla sivulla teksti jatkuu:

    Oraakkelit eivät mykkiä | vika on meidän | kuin purkista
    ilman niellyt tulitikku | huomisen ääni heissä | ennusmerkkejä
    väistämättömästä kaikkialla ilmoittuu | kuristuu niin monessa
    kuuntelijassa | äären pakko | ylätuulinrn, korkeakiivallinen

Lisäämieni pystyviivojen paikalle voi kuvitella rivinvaihtoja ja tyhjiä tiloja, mutta myös tekstinpaloja, jotka olen sivuuttanut, koska tekstin asettelu ei ainoastaan ehdota tavallisesta poikkeavia lukutapoja vaan suorastaan pakottaa niihin. Miten lukijan tulisi reagoida, kun vastaa tulee ilmaisuja kuten laulun hammas ja laulun kiteinen röykkiö, tai outoja sanoja kuten teennös ja ilmoittuu? Entä puuttuuko lauseesta jotain, jos siinä ei esiinny verbiä? Tai mistä on kysymys, kun profetia puhuu suu seinää vasten / valtavan avarassa paikassa / ja tiiltä viljelemme, monttujen raatoja / nyt on ymmärretty väärin / peltokortteen kevättupit?

11

Välillä sakea ja moneen suuntaan poukkoileva teksti kirkastuu.

    varisee taivaista atomeja
                             hiljattaisen airueita

Tekstin asemointi blogialustalla ei tee oikeutta alkuperäiselle, sillä kirjan sivu on kolmisen kertaa tätä leveämpi. Sitä paitsi noiden kahden rivin jälkeen kirjan sivua pitää kääntää, ja seuraavat kolme riviä levittäytyvät yli koko sivun, eikä niitä voi esittää tässä koko graafisessa avaruudessaan: 

ja hymniä kannettiin / vuosisatoja / jonkin suuren haavoittuneessa koitossa

Runo samaan aikaan sekä on eikä ole se, mitä paperille on painettu. Runon kuvailu on toisinaan ylivoimainen tehtävä, mutta parhaansa täytyy yrittää. Entäs normipoikkeamat? Voiko runouden tapauksessa puhua edes typoista (joita silmiini on osunut yksi)? Entäs uudissanat tai oudot irralliset, äänirunoudesta muistuttavat kirjainrykelmät tai tavut?

10

Minkä tahansa runoteoksen ensimmäinen läpimeno on kokeneellekin lukijalle hämmentävä, ehkä jopa nöyryyttävä kokemus. Kysymyksiä herää, ja niistä keskeisiä on kaksi. Mitä minun odotetaan ymmärtävän tästä? Ja mitä muuta minun pitäisi tietää ymmärtääkseni, mitä olen lukemassa? Myös kolmas kysymys on ilmeinen. Riittääkö, että kohtaan tekstin sellaisena kuin se ilmenee sivuja esiin kääntäessäni, ilman oletuksia traditiosta, kontekstista, referensseistä? Ja neljänneksi, odotetaanko minun lukevan "vain" tekstiä, vai pitääkö minun osata tulkita myös rivien välejä? Siemenholvin tapauksessa loukkuja on lukemattomia, ja arvatenkin olen ehtinyt langeta jo useaan, vaikka olen lukenut teoksesta vasta kymmenkunta sivua. Tämän teoksen tapauksessa typografia eli se, miten sanat ja niiden yhdistelmät on siroteltu sivuille ja aukeamille, ei niinkään jäsennä ja helpota lukemista, kuten yleensä on tapana, vaan fragmentoi ja silppuaa ja hankaloittaa sitä. Toisaalta, eikö juuri se ole runouden toimialaa? Niin, mikä olikaan Kristian Blombergin oheisteoksen nimi? Selitysten sijaan. Kysyä sopii, jos kommentaattori kieltäytyy selittämästä runoutta, miksi runouden pitäisi pyrkiä selittämään itsensä.

 9

Kun teoksen ulkomuoto on kuvailtu, jäljelle jää sisällön lukeminen. Ensimmäisenä vuorossa on osasto nimeltä Ensimmäinen ilosanoma. Tavanomaista leveämmän palstan ulottuvuudet otetaan heti käyttöön, eli teksti levittäytyy sivujen laidasta laitaan ilmavina fragmentteina. Osastossa on yhteensä 44 sivua, mutta teoksen koosta johtuen tekstiä on helposti parinkin runokokoelman verran. Puhujan tunnoista kertovasta ja niitä käsittelevästä keskeislyriikasta ei ole kyse, vaan esityksen perusmuotoja ovat passiivilause ja minän sijaan kollektivinen me. Yksikön ensimmäinen persoona ilmaantuu tekstiin ensimmäisen kerran omistusliitteen ominaisuudessa (mekkoni) sivulla 6. Sivulla 11 lukee ensimmäisen kerran minä. Triviaan tarttuminen kertoo lukutavastani Neljännellä seinällä. Haluan kohdata tekstin välittömästi ja kirjoittaa siitä tuoreeltaan, ilman tietoa tulevasta tai jälkiviisauden suomia paon viivoja. Hienovarainen viittaus ilosanoman evankeliumiluonteeseen tulee heti sivulla 2, kun sivun vasemmassa reunassa lukee:

    Valmistelee päivän
    kuin esineen, huolellisesti
    muotoilee kestävän ja
    pystyvän esineen

ja sivun oikea laita jatkaa tästä:

    Syntyneenä aikaan
    osaksi erityistä tietoa

                                    seuratkaamme sitä

Ensimmäiset kymmenkunta sivua johdattavat teoksen maailmaan, sen tiloihin ja aikoihin. On ruohonkorsia, vilpoheränneitä sormia ja auton perävaloja. On kuin olisi vierailulla valtavassa museossa, jonka toisiaan loputtomasti seuraavissa saleissa ja kuriositeettikabineteissa voi tulla vastaan mitä tahansa. Mitä ovat kimeistö ja raikuma, tai avokyyhkyn sukulaiset kanervavalo ja pilvennuora? Lukijan on vain luotettava siihen, että ennen pitkää "kaikki" selviää. Se on runouteen luottamista.

8

Kuvaan sopii, että tämän jättimäisen teoksen avaa ja päättää sonetti, sananmukaisesti pieni laulu. Nämä tässä tapauksessa teoksen kansien sisäpuolelle sijoiteut runomuotoiset kirjatuet liittävät teoksen traditioon, jonka varhaisia edustajia ovat tietenkin Petrarca ja Shakespeare. Sonettien säkeistörakenne on omaksuttu pääosin Petrarcalta, mutta ne ottavat myös hienoisia vapauksia mitan ja loppusointujen suhteen. Runot kuitenkin tavoittelevat näitä muodon ankaruuksia, ikään kuin muistuttaakseen, että perinteiset keinot ja muodot elävät myös nykyrunoudessa. Ne toimivat niin ikään muistutuksena ajasta, jolloin jokaisen sivistyneen ihmisen piti osata kuvata sonetin ominaisuuksia ja kokeilla niiden soveltamista käytäntöön. Kuinka ollakaan avaussonetin ensimmäinen sana on säilyttää, ja lisäksi runon aiheina ovat muistamisen radat ja laulujen juuret. Sen ytimessä laulu syntyy kuvaa varjelemaan ja lopulta:

    virrassa paikallaan se laulamaan
    irtoaa suujuurestaan nyt, ja kantaa.

Pieni runo muistuttaa isoista teemoista: runo on vuorotellen ja samaan aikaan suusta purkautuva laulu ja paperissa kiinni oleva viivajälki.

7

Lupaan avata kirjan pian. Pidän tavattomasti siitä, että teos on ulkoasultaan energisen elämäniloinen, ei mikään totinen "musta raamattu". Kun kannen kääntää auki, tehot voimistuvat entisestään, sillä kannen punakeltainen näkymä vaihtuu kirkkaan punaiseen. Teos esineenä huokuu lämpöä. Huippuvuorilla siemenet on varastoitu -18 asteeseen, mutta Filanderilla runot nauttivat kesäisen lämpimästä auringonpaisteesta. Eli raamatullisessa mielessä teos säteilee jo päällyksensä puolesta ilosanomaa lohduttoman synkän apokalypsin sijaan.

6

Kertasin faktoja Huippuvuorten siemenholvista. Valokuvien perusteella holvin sisäänkäynti puskee ulos vuorenseinästä ja muistuttaa muodoltaan ja mittasuhteiltaan Filanderin teosta. Ikään kuin kirja olisi tungettu kiven sisään, ja vain osa niteen nurkasta olisi jäänyt näkyviin. Rakennus ei ole museo tai turistikohde, eikä sillä ole vakituista henkilökuntaa. Holvin kunto tarkistetaan vuosittain, ja siemenvarastoja täydennetään muutaman kerran vuodessa. Holvin luonteeseen kuuluu, että se tulee toimeen itsekseen, ilman ihmisiä. Se on ikään kuin kirja, joka on sijoitettu kirjastoon, mutta jota kukaan ei lue. "Kirjaston" erityisluonteeseen kuuluu toivomus, ettei sen sisältöjä tarvitse koskaan avata.

5

Mikään ei liity mihinkään ja kaikki liittyy kaikkeen. Aamulla herään ja ryhdyn ratkomaan New York Timesin sanaristikkoa. Ristikon kommenttiosastolta opin, että sanan anagrams anagrammi on ars magna, suuri taide. Sattuma ei tietenkään todista mitään, mutta vahvistaa aiempaa, moneen kertaan todettua havaintoani. Avaat minkä tahansa tekstin mistä tahansa kohdasta, ja se käsittelee juuri mieltäsi askarruttanutta asiaa. No, ei joka kerta eikä suoraan, mutta pointtini on tämä: lukeminen kannattaa aina. Se kannattaa, koska se saattaa liikkeelle ajatuksia, tuntemuksia ja affekteja, jotka uinuvat ja vellovat selkiytymättöminä tajunnassamme. Kaikki tekstit ovat näin ollen eräänlaisia siemenholveja, Niihin on varastoituna kasvun, kukkien, hedelmien, muunnoksien mahdollisuuksia. Tietoa ja kokemusta loputtoman moninaisissa muodoissa. Runous kokonaisuutensa on yksi valtava anagrammi, joka sisältää kaikkien tekstien kaikki variaatiot. Tuskin maltan odottaa, että pääsen holviin sisälle!

4

Kivi synnyttää mielleyhtymän, joka on ehkä kaukaa haettu, mutta minkäs teet. Mieleen juontuva sana on kreikasta ja italiasta periytyvä paragon. Nykyihminen käyttää sanaa luodessaan kuitteja tai muita kopioita kalkeerin tai hiilipaperin avulla. Antiikissa paragonilla viitattiin koetinkiveen, jolla testattiin jalometallien puhtautta. Kultaa tai hopeaa hangattiin mustan kiven pintaan, ja raaputusjäljen väristä tehtiin päätelmiä metallin puhtaudesta ja laadusta. Määritelmän mukaan paragon viittaa myös jonkin asian erinomaisuuteen tai täydellisyyteen, siihen mihin kaikkea muuta verrataan. Paragonin synonyymejä ovat myös koe ja kokeilu. Jotakin testataan ja hiotaan täydelliseksi. Mitä ihmettä? Yksi ja sama sana viittaamassa sekä kopioimiseen että verrattomaan originaalisuuteen, johonkin joka luo standardin kaikelle muulle. Sellaista runous on. Runo on oma teoksensa ja luomuksensa, mutta jokainen runo on myös koetinkivi, jota vasten muuta runoutta tulkitaan ja arvotetaan. Runot asettuvat lähtökohtaisesti tasavertaisina osaksi kaanonia, mutta jotkut niistä saavat paragonin statuksen. Hmm. Minkä tahansa nuoren ihmisen kirjoittaman,vasta ilmestyneen teoksen kohdalla tällaiset pohdiskelut tuntusivat ylimitoitetuilta. Mutta paankaapa paremmaksi. Siemenholvi on suuri teos jo ennen kuin ensimmäistäkään riviä on luettu.

3

Niin, syystä tai toisesta halusin kirjoittaa edelle grand opus, vaikka tunnetumpi ilmaisu olisi kai magnum opus.  Siemenholvin tapauksessa termi viittaa tietenkin niteen kokoon ja painoon, mutta sitä voi myös luonnehtia adjektiivilla suuritöinen. Aika näyttää, onko kyseessä myös taiteellisesti merkittävä teos eli suurtyö, mestariteos. Muitakin mielleyhtymiä syntyy. Käytämme myös sellaisia ilmaisuja kuin painotyö ja sanojen paino. Edellinen viittaa kirjapainotaitoon yleensä ja jälkimmäinen tekstien tai sanottavan painavuuteen eli poikkeukselliseen merkityssisältöön. Muoto ei pääse sisällöstä, eikä sisältö muodosta. Onko sekään yllätys tai ihme, että Raamattu on puheissamme Iso kirja, jälleen sekä kokoon että hengelliseen, jumalalliseen sisältöön viitaten. Sama homma eri esoteerisissa traditioissa, joissa sillä tarkoitetaan pyhiä, vain vihityille avautuvia tekstejä. Nämä konnotaatiot eivät ole vieraita myöskään Siemenholville, joka jo nelikantaisen osastojaon kautta julistaa ilosanomaa evankeliumien tapaan. Kutsunkin sitä tästä lähtien lempinimellä Viisasten kivi.

2

Huomaan, että tie Siemenholviin kulkee teoksen esineluonteen kautta. Miten ryhtyä lukemaan ja analysoimaan lukemaansa tekstinä viittaamatta millään tavoin teokseen fyysisenä kappaleena? Niteen kohtaaminen irl on järisyttävä kokemus. Vaikka teoksesta on nähnyt etukäteen valokuvia, sen on kuvitellut mielessään helposti puolta pienemmäksi. Sama koskee esineen painoa. Ensinnäkin teoksen koko on tavanomaiseen runovihkoon nähden nelinkertainen. Toisaalta teoksessa on sivuja noin 350 eli tavalliseen runovihkoon nähden viisinkertainen määrä. Teoskappaleiksi muutettuna tämä tarkoittaa suunnilleen pariakymmentä runonidettä. Kokonaispainoon toki vaikuttaa myös se, että Siemenholvin paperi on 140-grammaista eli noin puolitoista kertaa tavanomaista tukevampaa. Kun tähän lisää poikkeuksellisen paksut "kovat" kannet, ei ihme että tuloksena on sanotaanko viittäkymmentä tavallista runokirjaa vastaava, neljä kilogrammaa painava grand opus.

Erkka Filander: Siemenholvi (Poesia 2025)

1

Heti uunituoreen niteen äärimmäisen koon ja painon synnyttämistä sanattomista reaktioista selvittyäni ensimmäiset puoli tuntia vietän hahmotellen paperille teoksen rakennetta. Ei tarvitse kääntää esiin montaakaan sivua tai aukeamaa, kun selviää, että Siemenholvi rakentuu poikkeuksellisesti. En edes yritä kuvata sitä tässä, koska myös teoksen kustannustoimittajana esiintyvä Kristian Blomberg on tehnyt sen puolestamme teoksen ilmestymisen yhteydessä julkaistavassa erillisessä vihkosessa. Riittää kun sanon, että teoksen alussa ja lopussa tukipilarina seisoo yksittäinen sonetti, ja että niiden välissä vuorottelee neljä Ilosanomaa ja neljä roomalaisittain numeroitua säeosastoa. Kaiken ytimessä lymyää Holvi. Rakenteen selkeyttä ja monimutkaisuutta kuvaa tosiasia, että teoksen kansien välissä juoksee parhaimmillaan yhtä aikaa kolmekin eri sivunumerointia. Blombergin vihkosen lukeminen etukäteen eräänlaisena valistuneena johdantona tai kommentaarina houkuttaa, mutta päätän jättää sen tuonnemmaksi ja yritän pärjätä ainakin alkuun omillani. Tähän rohkaisee myös vihkosen blomergiaaninen otsikko Selitysten sijaan. En myöskään uhraa tilaa ja aikaa teoksen ulkokohtaisten, fyysisten ominaisuuksien kuvailemiseen, vaan palaan niihin myöhemmin, jos ja kun Siemenholvin sisältö lukijan siihen johdattaa. 

8

Palaan vielä Haasjoen edelliseen runoteokseen Nausikaa. Teos löytyy myös tekijän lukemana versiona suoratoistopalveluista. Kuuntelin teoksen innostuneesti pian ilmestymisen jälkeen. Normaalinopeudella kuunneltuna Nausikaa kestää noin tunnin ja 47 minuuttia. Itse olen tottunut kuuntelemaan kirjoja melkein tuplanoppeudella. Tämä luo teokseen kuin teokseen miellyttävää intensiteettiä. Nopeutettuna kuunteluaika lyhenee noin tuntiin, eli sen "lukeminen" onnistuu kerralla, ilman keskeytyksiä. Tekijän oma ääni ja luenta tekee kuuntelukokemuksesta erityisen nautittavan. En tiedä, onko myös Valenssi tarkoitus julkaoista äänikirjana, mutta voisin kuvitella, että myös se toimisi hyvin ääneen luettuna. En ole ehdottomasti äänikirjojen puolella, mutta en ole niitä vastaankaan. En usko, että haikut tai muut lyhyistä runoista koostuvat teokset soveltuvat erityisen hyvin julkaistavaksi äänikirjoina, mutta Nausikaan ja Valenssin kaltaiset laajat, yhtenäiset teokset toimivat ääniteoksina erinomaisesti. Molempi parempi!

7

Puolivälin paikkeilla tapahtuu muutakin. Erään runon ja runosarjan alussa esiintyy paikannimi Jurmo, ainut erisnimi koko teoksessa. Siihen erityisyys jääkin, ja sitä seuraavat luontokuvaukset voisivat olla peräisin (melkein) mistä tahansa. Toinen muutos liittyy toisen ihmisen läsnäoloon. Sana "sinä" esiintyy ensimmäisen kerran jo teoksen toisella sivulla, mutta enimmäkseen viittaukset kommunikointiin tai yhdessäoloon ilmaistaan passiivilauseiden muodossa: Käsiä kulkee peittojen välillä tai Harjataan tästä korvan juuresta niskaa pitkin. Puoliväliä kohti "sinä" alkaa olla selkeämmin läsnä. Toisaalta kyse voi olla myös asioiden tai luonnon inhimillistämisestä: 

    Kuin pikkukivi veden pyörteessä
    sileässä kiven maljassa, olet sinä.

Siellä täällä, muttei kovin usein, välimerkit saattavat käyttäytyä epänormaalisti. Pilkku löytyy epätavallisesta paikasta tai puolipisteen jälkeen ei seuraakaan "mitään". Sanojen ja virkkeiden väliin ilmaantuu ylimääräistä tilaa. Mutta näissä ei ole toisaalta mitään poikkeuksellista, ne ovat runokeinoja runokeinojen joukossa. Erikoisin poikkeama löytyy aivan teoksen alusta, sen ensimmäiseltä lehdeltä, ennen mottoja ja varsinaisen runotekstin alkua. Miten tämän nyt ilmaisisi? Sivulle on painettu arvatenkin ohutkärkisellä tussilla tuotettu ei-esittävä "piirros", omasta mielestäni ilmiselvä esimerkki aseemisesta kirjoituksesta. Samalla käsialalla tuotettu "teksti" kuvittaa myös teoksen molempia kansia. Kaikki nämä visuaaliset ratkaisut ovat ilmeisen tarkkaan harkittuja, onhan teoksen graafisena suunnittelijana alan kärkinimi Arja Karhumaa.

6

Teoksella ei ole numeroitua tai muuten ilmaistua rakennetta. Satasivuisena siinä on pitkän, enemmän tai vähemmän yhtenäisen runoelman piirteitä. Runojen sarjat erottuvat usein toisistaan typografisesti siten, että "uusi" jakso alkaa kuusi riviä tavanomaista alempaa. Mutta tämäkään ei ole ehdotonta ja selkeää. Tekstit voivat alkaa myös kahden tai neljän tyhjän rivin jälkeen. Syntyy vaikutelma runoilijan muistikirjasta. En tarkoita, että tekstit on siirretty sellaisenaan muistikirjasta kirjan sivuille. Tarkoitan, että muoto kuvaa runoilijan kirjoitusprosessia ja päivittäistä elämäntapaa. Ihmiset ja asiat putkahtavat esiin kadotakseen ja palatakseen jälleen takaisin. Yhtäkkiä, puolivälin paikkeilla, runon säkeet hajoavat ikään kuin keskeltä kahtia ja levittäytyvät poikkeuksellisesti aukeaman yli. Runon keskellä lukee:

    muutos on muut                tujan jatkuvuutta

5

Pakko palata valenssiin. Sanan voi ajatella liittyvän runouden vetovoimaan ja sen kykyyn luoda jännitteitä sekä runon sisällä että  sen suhteissa maailmaan. Jotkut näistä jännitteistä voivat olla ristiriitaisia, kuten samaa kantaa oleva sana ambivalentti ehdottaa. Valenssin voi ymmärtää myös affektiivisena kenttänä, jossa kieli värähtelee täsmällisten merkityssisältöjen ja vaikeammin määrittyvien emootioiden välillä. Toisaalta tämä runon ominaisuus voi tarkoittaa myös sen kykyä synnyttää yhteyksiä ja kytkentäpintoja toisiin teksteihin, lukijoihin, muotoihin ja tiloihin. Tästä ei ole myöskään pitkä matka tarjoumiin (affordanssi), joita runo sallii tai estää. Runo toimii, kun se ei aiheuta lukijassa pelkkää myönteistä muminaa ja nyökyttelyä.

4

    Kirjoitan kun tulin luvanneeksi, en muuten kirjoittaisikaan
    lupausta vasten asetan ja sen läpi
    ja kuin sapluunan tai muotin reunojen yli, niiden sisälle.
    Nojaan, menen kolosta, ryömin reunojen päällä ja sisällä.

Viidelle sivulle levittäytyvän runon tai runosarjan alku on merkitsevä. Se edustaa "tyypillisesti" runoutta. Jos lukijana et ole aivan varma, mistä runossa on puhe, hyvä arvaus on, että se puhuu itsestään ja lajistaan. Tuo sapluunan tai muotin avulla kirjoittaminen on mainio ajatus. Erityisesti sapluunan rajojen ylittäminen tai rikkominen kuuluu asiaan. [Luulen ymmärtäväni mistä puhun, sillä visuaalista runoutta tehdessäni olen useasti käyttänyt kaavaimia ja nimenomaan "väärin", sapluunan rajoja rikkoen.] Erityisesti viehättää puheen siirtyminen kirjainten tekemisestä kokonaisvaltaiseen, fyysiseen olemiseen ja toimintaan. Mikä muu kirjoittamisen tapa kuin runous sallii tällaisen asiasta toiseen poukkoilun, hyödyntää sitä ja jalostaa sen äärimmilleen? Haasjoen runo on tällaisen luontevan skaalautumisen mallikappale. Mikä muu kirjoittamisen laji sallii aloittaa uuden kappaleen huudahduksella Oi ja siirtyä heti pisteen jälkeen pohtimaan kitkan ja painovoiman olemusta?  

3 

Ennen muihin asioihin menemistä otan vapauden tulkita valenssia omalla tavallani, poeettisesti, runokeinona. Kun ajatellaan suomen kielen lauseoppia ja sitä miten esimerkiksi verbit käyttäytyvät, toiset meistä ottavat enemmän vapauksia kuin toiset. Ajatellaan vaikkapa runoilijoita Rekola, Pellinen tai Järventausta. Heidän kielitajussaan valenssien normirajat saavat kyytiä. Tässä piilee runouden valenssi eli voima. Se ei ainoastaan välitä merkityksiä, vaan tuottaa niitä. Latinan sana valentia viittaa nimenomaan voimaan ja vahvuuteen. Sen kautta valenssi ilmaisee kykyä muodostaa yhteyksiä ja tulee siten määrittäneeksi runouden toimialan. Hakusana "valenssi" tuottaa muun muassa seuraavan esimerkkilauseen: "Ajatus, jonka valenssi on yhdistävä, ei erottava. Tällöin viitataan idean tai käsitteen kykyyn tuoda asioita yhteen tai vaikuttaa ympäristöönsä jollakin tavalla." Nyt puhutaan samaan aikaan metaforisella ja käytännöllisellä tasolla. Haasjoen runoudessa ekologiset faktat saavatkin rinnalleen kauneuden, hyvyyden ja totuuden ihailua ja opasteita niiden löytämiseksi:

    Lupaan pyhästi muokata
    ympäristöäni sen pyhyydessä;


    oi aurinko, olen hädässä
                                                lähetä minulle vesi.

2

Kuinka ollakaan, jo Valenssin ensi sivuilla viitataan molekyyleihin ja niiden muodostamiin sidoksiin. Teen nopean tulkinnan. Haasjoen väline ja sen kuvauksen kohteet liittyvät toisiinsa moninaisin kytköksin. Kytkökset ovat yhtäältä aineellisia ja mekaanisia, mutta ne ovat yhtä hyvin myös filosofisia, poeettisia, psykologisia, ekologisia ja eettisiä. Sama totaalinen synkronia ja käytännöllis-filosofinen luontoyhteys hallitsi myös Haasjoen edellistä teosta Nausikaa (Otava 2022). Maailmanlopun synkkien tunnelmien sijaan runoilija painottaa kaikkialle ulottuvan hoivan ja huolenpidon periaatteita. Ongelmiin on tarjolla myös ratkaisuja. Runoilijan valinta on valveutunut:

    Lupaan ja sitoudun elämään ominaisluontoni mukaisesti,
              olemaan elossa
    käyttäytymään kuten elossa sopii

Pauliina Haasjoki: Valenssi. Otava 2024.

1

Lukijalla, joka ryhtyy kirjoittamaan teoksesta, jota ei ole vielä lukenut, on heti alkuun houkutus lausua jotain sen nimestä. Tässä tapauksessa sana "valenssi" viittaa esimerkiksi kielitieteeseen ja erityisesti teonsanojen luonteeseen. Esimerkkeinä tavataan mainita verbit "lukea" ja "syödä", jotka toteuttaakseen itsensä edellyttävät kahta asiaa: sen että joku lukee jotakin, tai että joku syö jotakin. Sana "antaa" edellyttää jo kolmea asiaa: antajan, annettavan ja sen jolle annetaan. Mielenkiintoisia ovat ne harvat suomen verbit, jotka edellisistä poiketen toimivat myös yksikseen tai melkein yksikseen. Jälkimmäisestä esimerkkinä käy verbi "nukkua" (minä nukun, sinä nukut, hän nukkuu), edellisestä suomen kielen erikoisuus: sataa, tuulee, salamoi. Sanaa "valenssi" käytetään toki myös kemian ja psykologian piirissä. Nähtäväksi jää, millä perustein Pauliina Haasjoki on uuden teoksensa nimen valinnut.

Kaiken pahan yläkäsite

Juri Joensuu: Kuolema luodolla. Poesiavihkot 2025.

1

Juri Joensuun parikymmensivuisen vihkosen nimellä on valtava kaiku. Poesiavihkona julkaistu Kuolema luodolla tuo tietenkin mieleen Louis-Ferdinand Célinen teoksen Kuolema luotolla. Jälkimmäinen kuvaa armottomasti kirjailijan lapsuutta, ja yhden kirjaimen erosta huolimatta lukijalla on lupa odottaa samaa edelliseltä. Tähän viittaa jo ensimmäisen osaston nimi "Pieni etyylialkoholisarja". Asiaan mennään saman tien: alkoholin hyperonyymiksi nimetään suorasukaisesti "syvätuho". Se on se kemiallinen yläkäsite, joka hieroo kaikkia asianosaisia "yltä, päältä ja sisältä". Mikään ei auta, kun vastassa olevat voimat ovat liian suuria, vaan "muistisi salamoi ja sammuu". Kuva on lohduton:

    suojaamaton kenttä
    läpinäkymätön vesi

    mutainen maaninen
    menneisyyden kylpy

2

Ajan ja ympäristön paradokseista ja suhteellisuuksista huolimatta yksi on varmaa:

    minä olin yksi vammautuneista

Yksilön traumaattisen kokemuksen kannalta on samantekevää, mikä leimaa kokonaista vuosisataa, jos kokemusta määrittää yksi "traaginen kesä". Mitä väliä, vaikka kukat loistivat kirkkaasti, jos se tapahtui "hyökkäyksen alla".

Tiivis, selittelemätön runoilmaisu ohjaa äärimmäisiin tulkintoihin. Toisaalta esikuva kannustaa päästämään irti sovinnaisuuksista. Miksi pidätellä nyt?

Lyhyessä muodossa kaikki tapahtuu nopeasti. Sivulta 6 alkaa teoksen toinen osa. Osaston nimi "Ajatusten työvaltio" voi viitata tiedostavaan, jopa utooppiseen yhteiskuntateoriaan, mutta se voi olla myös ironinen ja kriittinen kommentti järjestelmään, joka pyrkii säätelemään ihmisen ajattelua ja sen myötä esimerkiksi poeettista ilmaisua:

    valikoima formaatteja

    kudontaa unen edessä

Maailma on joka tapauksessa multiversumi, jonka tarkkaileminen muistuttaa vaihtoehtoisten todellisuuksien selaamista radion kanavanvalitsijaa pyörittämällä.

3

Tuntuma teoksessa esiintyvien lähteiden ja rekistereiden runsaudesta pakottaa valppauteen, mutta riittääkö se? Ajatus jokaisen sanan ja säkeen tulkitsemisesta tuntuu ylivoimaiselta eikä toisaalta rimmaa runollisen vapauden ja avoimuuden periaatteen kanssa. Mieluummin kuin suren kyvyttömyyttäni perinpohjaiseen tulkintaan nautin poeettisesta vapaakellunnastani.

Toisen osaston loppupuolella esiintyy käsite "trustin paluu" (ja se muodostaa myös kolmannen eli viimeisen osan nimen). Onko kyse luottamuksen paluusta yleensä vai henkisten tai taloudellisten monopolien, vanhan vallan uudesta tulemisesta? Halu ajatella, että paluu viittaisi runouden tai vapaan ajattelun "paluuseen", tuntuu lohduttavalta, vaikka mitään takeita ei ole. Skaala on joka tapauksessa laaja. Runoudessa tavu- ja äännetason yksityiskohdat voi vaivatta asettaa rinnan suurten ylätason käsitteiden kanssa:

    Kapasiteetti ja aika
    luunsiru ja iiris
    trustin paluu

Aivan viimeisillä riveillä pikaista kierrosta maailmassa ja runoudessa, ajassa ja tilassa, seuraa paluu alkuun. Näennäisen pieni voima voi vaikuttaa kaiken ylitse:

    yksi perhonen
    voi sytyttää juopon palamaan