 |
Ensimmäinen runoni julukuulta 1962 |
Tekeillä olevaan toiseen romaaniini sisältyy anekdoottien muotoon kirjoitettu muistelmien sarja. Sarjan alussa on parikin tekstiä, jotka liittyvät joulukuussa 1962 seitsemän ja puolen vuoden ikäisenä kirjoittamaani runoon. Julkaisen runon ja siihen liittyvän muistelman kritiikkiblogissani kiitollisuuden osoituksena viime viikolla kuolleelle äidilleni Helenalle, joka oli todistamassa runon syntyä ja joka myös säilytti käsin kirjoitettua paperinpalasta kuin suurtakin aarretta.
Ensimmäinen kirjoittamani runo on säilynyt äitini keräämän ephemeran joukossa. Paperi on postikortin kokoinen ja väriltään voimapaperin ruskea. Pidän siitä sanasta. Jäljestä päättäen teksti on kirjoitettu kuivamustekynällä. Runo ei ole kummoinen, mutta se on hyvin muototietoinen ja siinä tavoitellaan sekä mittaa että riimiä. On lyhennettyjä sanoja ja puhekielestä poikkeavaa sanajärjestystä. Kyseessä ei ole suoranainen rukous tai invokaatio, vaikka niiden mahdollisuuteen vihjataan. Ja kuten perinteeseen kuuluu, runolla on otsikko, “Lapsi”:
Mä laps pienoinen
olen avuton
mutta kun Herraa rukoilen
se auttaa minua.
Paperilla runon typografia poikkeaa edellisestä. Ensinnäkin teksti on kirjoitettu kokonaan suuraakkosin. Kunnon tekstausta taidettiin opettaa koulussa vasta myöhemmin. Kirjaimet ovat suurin piirtein sentin korkuisia. Rivit on otsikkoa myöten alleviivattu, varmaan siksi että kirjoitus pysyisi paremmin suorassa. Säejako on hiukan hatara. Parempi kun näytän:
LAPSI
MÄ LAPS PIENOI.
NEN OLEN AVUTON
MUTTA KUN
HERRAA RUKOILEN
SE AUTTAA MINUA.
Ensimmäisen rivin loppuun on merkitty tosiaan tavuviivan sijaan piste. Ehkä siitä oppineena en ole halunnut katkaista keskeltä sanaa Herra, ja näin periaatteessa nelisäkeisessä runossa on lopulta viisi riviä. Alle äitini on kirjoittanut kauniilla käsialallaan nimeni ja päiväyksen 2.12.62 ja sen perään 7 ½ v. En muista runon innoittajaa tai alkusysäystä. Muistan vain sen, että pyysin äidiltäni kynän ja paperia, koska halusin kirjoittaa runon. Toisin sanoen muoto tulee ensin, sitten vasta sanottava.
En siis tiedä, mikä sai minut kirjoittamaan ensimmäisen runoni, mutta äidilläni on voinut olla asiaan osuutta. Hän lopetti koulunkäyntinsä neljäntoista iässä, mutta hän lukee runoutta ja osaa ulkoa Saima Harmajaa ja Kaarlo Sarkiaa, ja meillä on hyllyssä heidän koottunsa, samoin Homeroksen Iliad ja Odysseia Mannisen suomennoksina. Myöhemmällä iällä äiti lukee useampaan kertaan Proustin romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä. Niteet pursuavat hänen tekemiään alleviivauksia ja reunamerkintöjä. Jostain on muistoihini tarttunut kuvitelma tai usko, että äiti on itsekin kirjoittanut jossain välissä muistelmat tai romaanin tai jotain. Käsikirjoitusta ei vaan koskaan löytynyt.
Jään miettimään runoni kirjoitusajankohtaa. Olen tietysti lapsi ja on joulukuinen sunnuntaipäivä arvatenkin kotona. Päätän lukea Wikipediasta päivämäärää koskevan artikkelin. Vuoden 1962 kohdalla kerrotaan, että Helsingissä järjestettiin tuona päivänä ensimmäinen niin kutsuttu “Lastenkamarikonsertti”. Avaan linkin ja koen melkoisen yllätyksen. Nimi johtaa harhaan, sillä kyse on 60-luvun alun kokeellisesta nykymusiikista, tarkemmin sanottuna konserteista, joita yhdistys nimeltä Suomen Musiikkinuoriso järjestää toistakymmentä vuosina 1962 ja 1963 Helsingissä ja Jyväskylässä.
Pilkkanimensä tilaisuudet saavat varttuneempaa polvea edustavan säveltäjän Nils-Eric Ringbomin kirjoittamasta arvostelusta. Ringbomin mukaan ensimmäisen konsertin lopputuloksena on vain ”hillitöntä ja tarkoituksetonta lastenkamarimekkalaa”. Ringbom käyttää tapahtumasta tiettävästi ensimmäisen kerran Suomessa sanaa happening. Konsertissa esitetään muun muassa Erkki Salmenhaaran, Henrik Otto Donnerin ja Kari Rydmanin teoksia. Musiikin lisäksi esityksissä potkitaan pianoa ja rikotaan olutpulloja ja viskellään herneitä. Donnerin teoksessa käytetään kahtatoista matkaradiota tuottamaan taustahälyä muusikoiden lyhyille repliikeille. Yleisöä ja mediahuomiota riittää. Konsertissa esitetään myös John Cagen teos 4’33”. Ringbomin kritiikki julkaistaan Nya Pressenissä parisen viikkoa tapahtuman jälkeen.
Tieto käsitteen happening käytöstä on peräisin Marko Homeen 2021 julkaistusta väitöskirjasta Pysähtymisessä vaanii kuolema, joka käsittelee Eino Ruutsalon kokeellista 1960-lukua. Itse tulen tietoiseksi Cagesta ja happeningeista vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, kun tutustun taiteilija ja kriitikko J. O. Mallanderiin.
Sattumat jatkuvat. Tätä kirjoittaessani istun kahvilassa kädenojentaman päässä pöydästä, jonka ääressä Home haastatteli minua kuukauden päivät takaperin Mallanderia koskevaan tulevaan kirjaansa. Varhainen runoni on tietysti kaikkea muuta kuin avantgardea, miten se voisi ollakaan. Toisaalta runo on samaan aikaan hyvin traditiotietoinen ja melkein kuin vahingossa konkreettis-kokeellinen. En osaa vielä käyttää tavuviivaa, mutta korvaan sen intuitiivisesti epätavallisella merkillä. Tässä mielessä runon yksityiskohta käyttää keinoa, joita sovellan yli kuusi vuosikymmentä myöhemmin teoksessani Käsikirjoitus. Pidän myös merkittävänä seikkana sitä, että vaikka äitini lisää tekstin perään nimeni ja asianmukaisen päiväyksen, hän ei tee tekstiin minkäänlaisia korjauksia tai parannuksia. Saan olla alusta pitäen oma itseni.
