Belles lettres

Täten pohtii ja teoretisoi, mutta on myös itsessään vähintään teoksehko. Lajityyppiä on vaikea määritellä yksiselitteisesti, joten ehkä kutsumme sen tekijöitä belletristeiksi. Luemme teosta, jonka muoto on sisäisesti, ei ulkoisesti määrittynyttä. Kuten teoksen nimikin sanoo, tekijät ovat enemmän kiinnostuneita siitä miten kuin mitä. "Tällaisen teoksen ääressä lukijakin on ottamassa asiasta selvää ja osallistumassa tuotantoon, ei vain ottamassa sitä vastaan." Merkitsen virkkeen sitaatiksi, mutta en ilmoita sen lähdettä, jotta huomio kiinnittyy henkilön sijasta asiaan. Pääasia on se mitä sinäkin teet juuri nyt: tekijä jotain jotain, lukija jotain jotain. Humba humba tätärä ja Humba, humba, tätärä. Hyvää taiteiden yötä!

Ei tämä vaan täten

BFT:n teksti on niin tiivistä ja niukasti itseään perustelevaa, että sen kuvailu ja referointi perinteisin keinoin on miltei mahdotonta. Kaikki on oikeastaan sanottu jo vihkosen nimessä. Ei tämä vaan täten. Runous on lajityyppi, jossa sanottava syntyy keinojen ja toteutuman, ei välitettävän sanottavan kautta. Täten siis: 

Runous tunnistetaan usein siloin, kun sitä ei tunnisteta mhinkään muuhun luokkaan kuuluvaksi.

Tämä on jo sellaisenaan radikaali oivallus. Mutta ei siinä kaikki, sillä tekijöiden mukaan näitä luokkia on yhä enemmän. Juuriin menevä pohdinta jatkuu:

Tämä muutos tarkoittaa, että myös niiden poismaalaama alue, toisin sanoen runous, muuttuu.

Tämä ei niinkään tarkoita, että lajityyppien moninaisuus olisi huono asia. mutta se korostaa runouden erityisyyttä. Runous on laji, joka ei ole korvattavissa millään muulla. 

Tekstin mahdollisuudet

Seuraava BFT:n yksittäinen rivi kaiuttaa Derridan kuuluisaa väitettä, jonka mukaan "tekstin ulkopuolella ei ole mitään",  Heidän muunnelmansa ja edelleen kehittelynsä ajatuksesta kuuluu:

Sillä jos kieli on, kuten sanotaan, kaikki mitä on, antaa muoto tuolle kielelle mahdollisuuden olla muutakin kuin kaikki mitä on.

Tämä on radikaali ehdotus. Derrida siis esitti, että todellisuuden kohtaamiseen ja sen pohtimiseen tarvitaan kieltä. Vihkolaiset sen sijaan visioivat. että keskittymällä kielen sisällön sijaan sen muotoon pääsemme kehityksessä eteenpäin. Uusien ajatusten löytämiseksi meidän on annettava kielelle uusia tilaisuuksia tuottamalla ja kokeilemalla uusia muotoja. Salatietoa kerta kaikkiaan!

Teksti on verkko

On tuskin sattumaa, että selaan Brian Dillonin kirjaa Essayism (2017) vain pari tuntia ennen kuin tartun vihdoin joku päivä sitten postin tuomaan uuteen Poesiavihkoon, jonka kirjoittajia ovat Kristian Blomberg,  Erkka Filander ja Olli-Pekka Tennilä. Vihkon nimi on Täten. Muodon okkultismi. Sekään on tuskin sattumaa, että Dillon kirjoittaa muutaman sivun myös fragmentista. Painavaan filosofiin viitaten esseisti ensinnäkin muistuttaa, että monet antiikin klassikot ovat säilyneet meille fragmentteina. Toisaalta, kuten olemme saaneet huomata, myös useat modernit teokset ovat fragmentaarisia jo syntyessään. Kaikki liittyy kaikkeen, eli kuten Dillon apulaisineen huomauttaa, sanojen teksti, tekstuuri ja tekstiili etymologia viittaa latinan sanaan textum, verkko. Siis se väline, johon tarttuu kaikenlaista. Vihkolaiset mainitsevat sanan "teksti" ensimmäisen kerran kolmannella sivulla, mutta sitä seuraa pian rivin mittainen sitaatti Virpi Alaselta;

    runo kuin hämähäkki kuolisi | hitaasti paperin yli

Hämähäkinverkkoa ei mainita, mutta tuo melkein näkymätön passiivinen toimija saaliin ja saalistajan välissä on olemassa implisiittisesti. Voiko runon tekemisiä ja olemusta kuvata paremmin? Kuten kirjoittajat ykskantaan toteavat sen olevan::

    Ei-identifioitu tekstuaalinen objekti.