18

Toiseksi viimeinen osasto alkaa merkitsevästi: Kuka leikkii, maailmoi. Leikkimisestä seuraa kaikenmoista, muun muassa merkkijonot: 

    sekäääettäettäätättäääättää 

ja osaston päättävä 

    lonkerosorminivelpussisoluinen soljuva tähti 

Asiahan on niin, että kirjoittaminen on lukemista ja lukeminen kirjoittamista, ja erityisesti tämä pätee runouteen, joka on yhtä aikaa kumpaakin eikä kumpaakaan. Satunnainen sitaatti eiliseltä valaisee asiaa: The screen is a score and a canvas at the same time. Sama runouden kontekstiin sijoitettuna: runo ei ole vain se, mikä sivulla toteutuu, vaan runo ilmaisee myös poetiikkansa. Teoria ja käytäntö sulautuvat toisiinsa. Muotoilu sisältää myös sen ajatuksen, että runo ei ole pysähtynyt, lopullinen entiteetti, vaan jatkaa muotoutumistaan joka lukukerralla: jokainen nykyisyys luo oman kellonsa. 

Lopulta, viimeisen osaston loppuun ehdittäessä, on ymmärrettävää ja odotuksen mukaista, että armon käsitteeseen palataan vielä kerran:

                                                    huomisen juuret ovat armossa

                    vielä lunastamattomassa potentiaalisuudessa

                                                    toimia,    tai olla toimimatta,

                                                                                rakkaudessa

                    koska ei ole mitään muuta voimaa

                                                    joka ei pitäisi liikkeessä

                                                                    tai koulisi kokoon

Ajatus armon kaltaisesta melkein olemattomasta mutta yhtä kaikki ylittämättömästä voimasta on vastaansanomattoman kiehtova.