Teoksen ensimmäisen osan päättävässä laajassa osastossa nimeltä "etiäisille" tehdään havaintoja ulkomaailmasta, ihmisistä, eläimistä, ympäristöstä, luonnosta. Mutta ei pelkästään niistä. Ensin on nimettävä keksittyjä mahdottomuuksia: salaisuusnaurua, takaperinkikatus, kuulukuiskuttelu, nurinkurinpukeet, muksumaskotteja. Kuvitellut asiat ja niitä merkitsevät sanat ikään kuin käynnistävät poeettisen koneen. Seuraa siis havaintoja. Maailma ilmiöineen on havaitsemista varten, ja tämän toiminnan tarkoitus on tietojen kerääminen ja päätelmien tekeminen. Kuten osaston lopussa aisteihin viitaten kiteytetään:
Jos muutos ei näy
kuulu
tunnu
mistä sen
...tietää?
Ja silti kyse ei ole vain havaintojen tekemisestä ja niistä johtuvien ajatusten liikkeelle saattamisesta. Pari kertaa kesken runon puhuja astuu esiin omine tuntemuksineen.
koivu haroo
ohuin käsin
kohti kallistuvaa aitaa
ohuin käsin
kohti kallistuvaa aitaa
älä mene!
älä jätä minua yksin
Toisaalta toiseen luontokappaleeseen samastuneena voi kysyä myös, nokkiiko musta keltanokkainen lintu
turhautuneena!
raivosta!
ikävissään...
Loppu pohtii runoilijan asemaa näkijänä ja kokijana:
raskas linnun
syvin
harhailee
tämän ja
tuonpuoleisen
valon ja
varjon
välissä
sen
pysyvin
Runoilija ei pääse materiaalistaan muttei myöskään tuota materiaalia käsittelevästä tietoisuudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti