tiistai 27. helmikuuta 2024

Tiina Lehikoinen: Mutta armo on kukka joka laulaa

1

Ensi kohtaaminen uuden teoksen kanssa... alkaa usein epigrammeista. Tällä kertaa Anne Carson, Deborah Levy. Jälkimmäinen ajattelee, edellinen tarjoaa kuvan tai kaksi. Minkä hinnan vapaudesta joutuu maksamaan? Mieti kylmän perunan tai rahan yllättävää tuoksua. Kiinteitä hiljaisuuden kappaleita. Tämäkö on se abstraktioiden ja konkretian skaala, jossa runoilija operoi? Sama ilmaistaan teoksen nimessä: Mutta armo on kukka joka laulaa. On hyväksyttävä käytännössä se, mikä teoriassa on mahdotonta.


2

Epigrammien jälkeen seuraa avausruno, ennen ensimmäistä osastoa. Teksti menee pienellä alkukirjaimella suoraan asiaan: on metsiä, ja metsien kaltaisia. Siinäkin lueteltuna asteikko, jonka sisällä runoilija työskentelee. Samoin kokemukseen perustuva tieto siitä, että aina joku eksyy, löytää oven ja astuu tuntemattomaan.

Osaston avaus esittää toisenlaisen asteikon, ensin maasta tähtiin ja sitten tästä hetkestä sadantuhannen vuoden taakse. Välittäjänä sieni, joka nykytiedon valossa ei ole kasvi muttei oikein eläinkään. Ihminen sen sijaan tavaa itseään. Runoilija varsinkin on opaakki pikkuaurinko, hauras pilkku, samalla maailmaa ja tekstin kaltaista.


3

Sivu sivulta tekstit näyttävät keskenään erilaisilta. Tuon tuosta runo ottaa proosan muodon, ja etenkin silloin lukijan asema korostuu. Kun melkein mitä tahansa saattaa seurata melkein mitä tahansa, merkityksenanto siirtyy lähettäjältä vastaanottajalle. Ylittää nummet ja kuutiomaisuutensa. Ylistää elämää, vaikkei se ymmärrä siitä mitään. Luominen on hallinnasta luopumista. Seuraavassa se kuuluisa "runon puhuja" kysyy: mitä voisivat säkeeni tietää?

Toisaalta on puhe yksilön surusta ja tuskasta, jonka syynä on kuluttamisesta aiheutuva yletön kuona, todiste lajimme hulluudesta. Ihminen, joka pilaa ruokansa, ruusunsa ja vielä syntymättömien tulevaisuuden. Kehityksen suunta pitää kääntää, tunnustettava että valtateiden sijaan on koittamassa jälleen polkujen aika.


4

Lukija kääntelee teoksen sivuja ja miettii niiden järjestystä. Onko sama, lukeeko tekstit tässä vai jossain toisessa järjestyksessä? Seuraako määrätystä lukemisen järjestyksestä jotain, vai syntyykö sama vaikutus järjestyksestä riippumatta? Kehitteleekö mennyt teksti tulevaa? Seuraako teksti jotain ideaa tai ajatusta? Entä jos lukija ei tavoita tekstistä kirjoittajan tarkoittamaa ajatusta tai saa siitä päähänsä jotain täysin ennenkuulumatonta?

Teos tuntuisi sallivan tai jopa kannustavan lukijaa koettelemaan erilaisia tekstin lukutapoja. Ensinnäkin jokainen teoksen sivu tai aukeama tuntuu poikkeavan edellisistä ulkoasultaan ja kompositioltaan. Ja kuitenkaan kyseessä ei ole hallitsematon sillisalaatti. Tekstit saavat ja ottavat luontevasti erilaisia muotoja.


5

Käännetäänpä esiin sattumanvarainen sivu. Vaan kuinkas sattuikaan! Lehikoisen kirja on jäänyt kotiin, mutta voisiko sen korvata hetkeksi toisella? Kokeillaanpa. Repusta löytyy Aki Salmelan uusi pieni vihkonen Saudade do Porto. Nimi viittaa ikävään ja satamaan, erisnimenä toki myös Porton kaupunkiin, kuten teokseen sisältyvät valokuvat ja loppuun lisätty päiväys vihjaavat. Yhtä kaikki, sattuma toimii: Käännyn kadunkulmasta ja olen kokonaan toisessa maailmassa.

Vaan olenko sittenkään. Nyt me lepäämme tällä kalpealla hyllyllä kuin kaksi valtavaa kronikkaa. Loikka teoksesta toiseen on silti täysin luonteva, koska kaikki runous on lopulta samaa teosta. Ja vaikka kaikki on näkyvissä, emme kuitenkaan tiedä, millaista toisen todellisuus todella on. Onneksi runous jaksaa yrittää: Kevein historiallisin kerroksin me yksi kerrallaan sulamme yöhön, siihen hyvään yöhön, jonka takana ei ole mitään aurinkoa.


6

Paluu Lehikoiseen. Yhdeltä ja samalta aukeamalta löytyvät yhdyssanat kelmuseinä, kivinauha, kielityhjä, sienirusto, viimakohtu ja rihmahiukset. Tosia sanoja kaikki, vaikka kohtaan ne ensimmäistä kertaa. On ylellisyyttä saada kuvitella jotain kertakaikkisesti uutta. Ennen kokemattomat sanat havahduttavat lukijan, mutta kyse on enemmästäkin. Uuden katseen luominen sanoihin on runouden toimialaa. On vapauttavaa kokea, että merkitys jää auki. On lupa ymmärtää jotain täysin subjektiivisesti.

Runon erityisistä vapauksista kielii myös yhtäkkinen pilkku keskellä runoa, erillään kaikesta, toimittamassa muita kuin sovittuja tehtäviään, kuten erottamassa lauseita tai sanoja toisistaan. Sanat ja yksittäiset merkit ovat samaan aikaan kiinni jossain ja irti totutuista merkityksistään. Esimerkiksi Välimerellä keikkuva vene voi samaan aikaan viitata muinaisen foinikialaisprinsessan tarinaan ja nykypäivän pakolaisten kamppailuun elämästä ja kuolemasta.


7

Kulttuuriviittaukset ovat tiheitä ja syviä. Duras, Ågren, Tizian, Vermeer, Celan. Miten heidätkin ohittaisi? Halu ymmärtää ja todella nähdä on kuumottava: Hienostunut silmä rukoilee jokaisen maalauksen edessä, että kuva tempaisisi hänet sisälleen. Mutta nähdäkseen jotain pitää unohtaa erisnimet mutta myös olioiden nimet. Nimet ja sanat ovat tärkeitä, mutta eivät siksi, että ne osuvat tarkoitteeseensa, vaan siksi että ne osuvat ylipäänsä johonkin:

    säteet kuin piikkipallot nuorten alfojen rintaonteloissa
    vanhojen keisarimiesten ryynimakkarasydämissä
    INCEL-huoneiden korskat kuhnuripeitset


8

Kerrostumat ovat laajoja, ajallisesti nykypäivästä antiikkiin ja tilallisesti kaukaa avaruudesta ihmisen mittaan. Celanilta lainattu kolmannen osan motto määrittää jälkimmäisen rajat:

    hahtuvainen pyrstötähti,
    sadat lumena alas
    ja liikutat maallista suuta

Elämä on arkisia iloja ja välttämättömyyksiä, kuten kenkien lankkaamista ja lapsen heijaamista, mutta myös tähtien taakse sijoittuvia toiveita.


9

Jos otsikossa lukee sarja klassisista ja mutkikkaista tunteista, kyse on tunteista, lukipa otsikon alla mitä tahansa. Ei arvaisi suorilta, että näiden kahden peräkkäisen "uuden" lauseen aiheena on "pelko": Sinulla on mustaa tukkaa hampaissasi ja tuoksut yölle. Lapset imettävät iilimatoja muhkuraisilla varpaillaan. Tai että seuraavissa otsikkona on "itsesääli": Lohtua janoava otsa taipuu napaan. Lakanoissa rahisevat muurahaiset. Kielikoulun oppien mukaan teksti saattaa ajatusprosessin liikkeelle ja osuu kohteeseensa tähtäämällä ohi. Otsikko on rajaavinaan aiheensa, mutta vähätkös lukija siitä välittää. Kirjoittaja ottaa/myöntää ja lukija myöntää/ottaa vapauksia.


10

Runojen siteeraaminen on ongelmallista. Mitä tulee ennen ja mitä jälkeen? Riittääkö, että siteeraa sanat ja merkit vai pitääkö selostaa myös typograafiset ratkaisut tai tekstin konkretia silloinkin kun mitään erityistä kuvailtavaa ei ole? Ja kun siteeraan, lainaanko toisen tekstiä vai omaa tulkintaani siitä? Otan esimerkiksi seuraavan katkelman:

    yön ja päivän rajalla kajehtiva peili,
    kun kalvo helähtää,
    paljastuu että runoilijan suu
    on haava, josta valuu mustetta ruohikolle,
    syaanin väristä välkehtivää mettä, surullisia päiviä
    maahan poljettuja vanhoja kelloja,
                jotka eivät lyö enää

Puretaanpa. Mitä tarkoittaa "kajehtiva"? Kuvaako se visuaalista vai auditiivista aistimusta? Vai molempia? Sama kysymys nousee, kun kalvo "helähtää". Tai kun sanotaan, että "runoilijan suu on haava", olemmeko siirtyneet psykologisten traumojen alueelle? Ja varsinkin, jos tuosta haavasta "valuu mustetta"? Entä mitä on syaanin värinen välkehtivä mesi? Onko kirjoittajalle sattunut typo taikka lapsus? Ja jos kellojen polkeminen vihjaa jalkoihin, edellyttääkö niiden lyöminen käsiä? 

Yhtä kaikki kirjoituksessa ilmenee heti tasoja ja repeämiä, kun sitä alkaa penkoa ilmeistä syvemmältä. Ei siis ihme, että edempänä runossa puhutaan "kielestä" ja "sanoista" ja niiden asettamista rajoista ja mahdollisuuksista.


11

Mitä ovat vettä ratsastavat kivet? Tai mitä kivet tekevät ratsastaessaan vettä? Mielikuvassa puro solisee kun vesi soljuu kivien lomitse tai yli, mutta kivien aktiivinen rooli on hankalampi tapaus. Runon mukaan kivet ratsastavat vettä, eivät sentään vedellä. Kieliopillisesti moitteettoman mutta sisällöllisesti vinksahtaneen lauseen purkaminen ei johda mihinkään. Kuva on hyväksyttävä sellaisenaan, koska runossa tai runoilijan silmissä kivet todella voivat ratsastaa vettä. Sama ihme pätee muutama rivi myöhemmin: Omenoiden laulu oksilla. Mitä omenat tietävät laulamisesta? Tai mitä me ihmiset tiedämme omenoiden kyvystä laulaa? Vasta-argumenttia ei ole. On vain omenoiden muoto, paino, väri, tuntu, tuoksu, aavisteltu maku, kaikki ne ominaisuudet, jotka omenaan ovat kertyneet kasvukauden aikana ja joiden summana meistä näyttää tai kuulostaa siltä, että omena laulaa. Kuinka ollakaan, tietomme ja kokemuksemme viittaavat myös varhaiskesän kukintavaiheeseen ja siihen, mitä teoksen nimikin väittää: Mutta armo on kukka joka laulaa.


12

    ottaa elementikseen eetteri,
    kuvitella olevansa turkoosi kivi

Siinä ne, runoilijan mahdollisuudet. Ryhtyä johonkin yksipuolisella päätöksellä, tai vaihtaa olomuotoa pelkän mielikuvituksen varassa. Mitään varteenotettavaa evidenssiä kummankaan toteutumisesta ei välttämättä seuraa, korkeintaan lisää sanoja tai säkeitä. Nämä tällaiset ovat "vain" ideoita. Toisekseen, puhummeko nyt antiikinaikuisesta avaruuskäsityksestä vai myöhemmästä maailmantulkinnasta? (Kiinnostuksesta eetteriin kertoo, että Aristoteles nimesi sen viidenneksi elementiksi eli kvintessensiksi, ja paavi Bonifacius VIII ehdotti noin vuonna 1299, että viidenneksi elementiksi nimettäisiin Firenzen kaupunki.) Entä onko meidän tärkeä tietää, miltä tuntuu tai mitä siitä seuraa, jos joku kuvittelee olevansa jonkin värinen kivi? Päätin tiedustella asiaa laajalta kielimallilta. "Kuvittele olevasi turkoosi kivi", kuului kehotukseni. Sen vastaus: "Olen nyt kuvitellut olevani turkoosi kivi. Millaista olisi olla kivi?" Tämä oli oikeastaan järisyttävä reaktio. Tekoälyn kuvitelma ei ollut tässä olennaista. Sen sijaan se koki tärkeäksi ilmaista älykkyytensä ja huumorintajunsa. Mikä siis on runouden suuri lupaus? Se, että kaikki on mahdollista. Esimerkkinä seuraava: eetterissä, esiäitien mailla, unessa, tähtikate pölisee uutuuttaan. Vai rohkenetko olla eri mieltä?


13

Runous on toistoa, runous perustuu toistoon. Kuten esimerkeistä näkyy, luen Lehikoisen kirjaa pieninä palasina. Puolivälin ohitettuani alan yhtäkkiä kiinnittää huomiota toistuviin asioihin. Teoksessa on kymmenen osastoa, joissa esiintyy samanlaisia tai saman kaltaisena toistuvia runomuotoja. Esimerkkinä runot, joissa rivien välit ovat tavallista harvemmat, tai prossarunon muotoon asetellut, "new sentencen" poetiikkaa tavoittelevat tekstit. Kolmas selkeä lajityyppi on modernismista periytyvä, vapaasti sivulle asettuva runo, joka kehittelee aihettaan muita laveammin. Siihen, onko näillä erilaisilla runotyypeillä ja muotaratkaisuilla temaattisia tai muita yhtäläisyyksiä, on palattava myöhemmin.


14

Yksi teoksessa usein toistuva sana on musta. Musta peili, kuusten mustat latvat, kuva mustasta tilasta, musta lanka, mustat rätit, musta huone, toinen musta huone, musta virta, kymmenen paria mustia avokkaita, mustat kädet, kymmenen paria mustia kenkiä, musta tukka, kaupungin mustin kissa, musta valo, kylmiä mustia hiiliä, musta joki, mustat koirat, musta veli ja näiden lisäksi myös musta repesi hänen eteensä jo varhain. Ja kaiken lisäksi ollaan vasta teoksen puolivälissä. Kuten esimerkeistä ilmenee, "musta" on jonkinlaisessa erityisasemassa, sillä laatusanalla kuvaillaan myös sellaisia asioita, jotka eivät ole välttämättä mustia: peili, tila, huone, virta, valo. Voiko tästä vetää johtopäätöksiä? Tuskinpa. En siis ryhdy esittämään tulkintoja mustien kuvien käytöstä tai niiden merkityksistä. Sillä, mihin tai millaisiin sanoihin huomiomme kiinnittyy runoissa, ei ole lopulta kauheasti väliä. Pääasia on katseen tarkentaminen.


15

Runossa voi kuvitella ideoiden tai aineen tasolla mitä tahansa. Toisaalta kumman alueelle kuuluu kivi, jossa jäljellä on vain voima. Entä yön kalat? Selvä juttu, mutta onko ne luotu kielessä vai mielikuvituksessa? Vai onko kyseessä sama asia? Kuten runossa sanotaan tästä ihmeestä: sellaisia tapahtuu vain jos sallii sanojen ilmestyä. Hämmästyttävä luominen tapahtuu yhtä aikaa silmien edessä ja totaalisen kuvitteellisessa tilassa. Ehkä juuri se on runouden ominaisuus. Katsotaanpa virkettä, jossa "kaikki" on oikein ja totta eikä mikään ole: Metsänrajan mykissä kaapeissa riippui parvi takkeja. 


16

Paha sanoa, onko hyvä vai huono asia, että lukiessa alkaa tarkentaa yksityiskohtiin tai yksittäisiin sanoihin. Menettääkö silloin jotain "kokonaista"? Sellaiset sanat kuin rakkolevä ja merivuokko eivät tuota ongelmia, mutta mitä tarkoittaa kolmen sanan muodostelma talvimaa käänteisessä talismaanissa tai kokonaisen rivin mittainen virke olen nähnyt mustaturpaiset ennushevoset? Kaikki mainitut esimerkit on poimittu samalta sivulta, yhdestä ja samasta runosta. Tuntuu kuin kirjoittaja aavistaisi hämmennyksemme, sillä muutamaa riviä alempaa löytyvät valmiiksi kursivoidut sanat:

    muistipako     muistipalo     muistipaasto

                    muistiala     muistipala

                            muistiaukko

Onko välttämätöntä, että yritämme muodostaa itsellemme tarkan mielikuvan kustakin yhdeksästä uudissanasta? Onko se se, mihin kirjoittaja pyrkii? Ja ovatko kaikki sanat lopulta edellisten kaltaisia? Näennäisen ymmärrettäviä ja yksiselitteisiä, mutta lähemmässä tarkastelussa outoja ja vieraita? Sitä ne ovat viimeistään joutuessaan toisten sanojen lähelle, kaltaistensa ihmeelliseen vaikutuspiiriin.


17

Juuri kun uskoo saavansa kiinni jostain isommasta, päätyy jälleen kerran kokemaan ja koettelemaan jotain vähäpätöisteltä vaikuttavaa merkkien sarjaa. Tässä tapauksessa tällaisia sarjoja ovat kahden kirjaimen yhdistelmistä koostuvat muunnelmat to-tot-too, tot-too ja tooo'o'o. Esiintymisyhteytensä perusteella kyseessä voisi olla hullujen harakoiden huttu, jota riittää koko kunnaalle tai kokemuksesta syntyvä vertauksenomainen johtopäätös: 

    kuin kiurut
    me hypimme
    juurivarpaillamme
    ja ponnistamme lentoon

Ota näistä selvää, tai tyydy nauttimaan sanojen keskinäisestä iloittelusta. Niin tai näin, alamme lähestyä teoksen loppua, ja on aika päästä asiaan. Tässä tapauksessa se tarkoittaa esimerkiksi armon käsitteen pohdintaa:

    kertomus armosta
    on kertomus keltaisesta

Ajatuksen jatkaminen tai täydentäminen olisi asiasta poikkeamista, eikä tekisi oikeutta kaikelle edellä hahmotellulle tai sitä seuraavalle. Kertomus armosta jää jokaisen itsensä täydennettäväksi.


18

Toiseksi viimeinen osasto alkaa merkitsevästi: Kuka leikkii, maailmoi. Leikkimisestä seuraa kaikenmoista, muun muassa merkkijonot: 

    sekäääettäettäätättäääättää 

ja osaston päättävä 

    lonkerosorminivelpussisoluinen soljuva tähti 

Asiahan on niin, että kirjoittaminen on lukemista ja lukeminen kirjoittamista, ja erityisesti tämä pätee runouteen, joka on yhtä aikaa kumpaakin eikä kumpaakaan. Satunnainen sitaatti eiliseltä valaisee asiaa: The screen is a score and a canvas at the same time. Sama runouden kontekstiin sijoitettuna: runo ei ole vain se, mikä sivulla toteutuu, vaan runo ilmaisee myös poetiikkansa. Teoria ja käytäntö sulautuvat toisiinsa. Muotoilu sisältää myös sen ajatuksen, että runo ei ole pysähtynyt, lopullinen entiteetti, vaan jatkaa muotoutumistaan joka lukukerralla: jokainen nykyisyys luo oman kellonsa

Lopulta, viimeisen osaston loppuun ehdittäessä, on ymmärrettävää ja odotuksen mukaista, että armon käsitteeseen palataan vielä kerran:


                                                    huomisen juuret ovat armossa

                    vielä lunastamattomassa potentiaalisuudessa

                                                    toimia,    tai olla toimimatta,

                                                                                rakkaudessa


                    koska ei ole mitään muuta voimaa

                                                    joka ei pitäisi liikkeessä

                                                                    tai koulisi kokoon


Ajatus armon kaltaisesta melkein olemattomasta mutta yhtä kaikki ylittämättömästä voimasta on vastaansanomattoman kiehtova.


Ei kommentteja: