2
Astiasta puhuminen kirjan tapauksessa yleensä ja Katoamisilmoituksen tapauksessa erityisesti on tietenkin harhaan astumista. Kirja harvemmin on pelkkä astia, johon varsinainen sisältö tai teos vain asetetaan säilöön tai näytteille. Uusi laitos uusine kansineen ja ulkoasuineen ja pienine typograafisine muutoksineen muuttaa myös sisältöä tai ainakin kokemusta siitä. Ei edes faksimile toista alkuperäistä, ole sen kopio. Painettu teos on jo tulkinta siitä. Se presentoi teoksen mutta on myös sen representaatio; se edustaa teosta kaksiulotteisesti mutta myös kolmiulotteisesti.

Katoamisilmoituksessa ”kirjan” ja ”teoksen” rajaa on tietoisesti häivytetty – tai voisi jopa sanoa, että sitä on korostettu tekemällä lukija tietoiseksi kirjan ”teosluonteesta”. Häivyttäminen – tai korostaminen – alkaa kirjan kannesta. Graafisessa perinteessä yleensä kansi on graafikon eli toisen taiteilijan metarforinen tai etäännytetty tulkinta teoksen sisällöstä. Kansi tai sen sisältämä kuva-aihe luo teokselle tunnelman tai viittaa mahdolliseen lukutapaan pyrkimättä kuitenkaan ohjailemaan sitä definitiivisesti. Graafikon luoma kansi on ”viileä” suhteessa siihen, mitä tulee jälkeen.

Katoamisilmoituksessa teos ”alkaa” kannesta. Kannen ja takakannen kuva-aiheet voisivat olla peräisin teoksen sisältä, mutta ne eivät ole. Ja silti kannet ovat selkeästi osa varsinaista sisältöä. (Etukannessa sovinnaisuuksille on annettu periksi sen verran, että kannen kuva-aiheen päälle on liitetty totutussa hierarkisessa järjestyksessä tiedot tekijästä, teoksen nimestä ja kustantajasta; takakannessa ”ylimääräistä” on vain kirjakaupan vaatima viivakoodi ISBN-numeroineen.) Vaikka kannen tai kansien tekijää ei teoksessa mainita, ne ovat selkeästi Marjamäen ratkaisuja ja ”kuuluvat” sisältöön. Ne on tarkoitettu ”luettavaksi” siihen ja osana sitä. (Takakannen sisäpuoli on muuten etukannen sisäpuolen tavoin valkoinen tai tyhjä, mutta ainakin minun kappaleessani siihen on myös painunut jotain ylimääräistä: offset-tekniikan luonteesta johtuen sivun ylälaitaan on vuotanut epämääräinen läikkä tai suttu kannen rusehtavaa painoväriä.)

Teoksen päälikannen aiheen muodostaa vanha valokuva huonetilasta, jonka keskellä näkyy tyhjä tuoli. Kuva on joko valmiiksi ylivalottunut tai sitä on jälkeenpäin käsitelty niin, että tuolin ”tyhjyys” entisestään korostuu. Ihminen (tai ”tekijä”) puuttuu; hän on ”kadonnut”. Sen sijaan takakannessa ihminen (tai ”tekijä”) on palannut tai ”palautettu”: kuvassa näkyy nuori nainen, joka kirmaa poispäin kuvaajasta (tai ”katsojasta”, ”lukijasta”) ympäristössä, joka on suurimmaksi osaksi häivytetty ylivalottamalla. Kuvassa juokseva nainen on kohottanut oikean kätensä otsalle tai silmäkulmaansa; se voi olla sattumanvarainen ele, mutta näyttää tervehdykseltä. Hän ottaa vastaan sen mikä on edessä – mutta josta ei tarkemmin saa selvää – myönteisesti, ilolla tai ainakin sitä odottaen. Kuvan päälle on applikoitu kaksi muualta leikattua irrallista sanaa: ”tanssiessaan” ja ”Hätäuloskäyntiä”. Ne eivät muodosta kokonaista lausetta saati ajatusta – eivätkä varsinkaan kustantajan mainososaston perinteistä myyntipuhetta – mutta ne ovat yhtä kaikki ”viesti lukijalle” (jonka merkitys tietysti vaihtelee sen mukaan, lukeeko takakannen ennen vai jälkeen ”varsinaista sisältöä”). Se mikä on odotettavissa tai se mikä juuri vilahti ohi, on lukijasta kiinni. Kuka teki katoamisilmoituksen kenestä ja kenelle? Onko ilmoituksen kohde kadonnut tietoisesti vai onko hän vain kadonnut silmistämme? Voiko kadonnut olla silti olemassa, vaikka emme häntä tai sitä näe?

Tanssiaihe toistuu teoksen René Charilta lainatussa mottolauseessa, joka on poikkeavasti painettu heti ensimmäiselle sisäsivulle, ennen perinteisiä teostietoja: ”Salainen tie tanssii lämmössä.” Teos siis kiirehtii kohti sisältöään, ja jälleen sovinnaisuuksista poiketen. Syntaksiltaan korrekti mutta muuten arvoituksellinen sitaatti korostaa salaisuutta ja näkee sen tanssivan. ”Lämmössä tanssiminen” kiistää penseyden ja lupaa sen sijaan valoa ja iloa. Seuraavalta aukeamalta löytyvät ensin teostiedot ja sen vierestä nimiösivu, mutta näitäkään ei ole ladottu sivuille normaalin käytännön mukaisesti. Sen sijaan tekstit on leikelty ja liimattu irrallisina koko aukeaman kattavan kuva-aiheen päälle. Voimakkain kontrastein valotettu kuva esittää puistonäkymää, joka on uponnut tai puoliksi ”kadonnut” toista metriä korkean tulvavesikerroksen alle. Ihmisiä ei näy (jos kuvan ottajaa tai muita teokseen osallisia ei lasketa). Joka tapauksessa kontrasti moton positiivisuuteen nähden on huomattava.

Raisa Marjamäki: Katoamisilmoitus. Palladium Kirjat 2010.

1
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy astiaan. Raisa Marjamäen esikoiskokoelma Katoamisilmoitus on painettu J. K. Ihalaisen kuulussa nyrkkipajassa, ja jälki on sen näköistä. Kyseessä ei ole valtavirran painotuote. Omaehtoinen itse tekeminen näkyy, ja sen annetaan näkyä. Se on osa teoksen estetiikkaa. Se näkyy painojäljessä ja se näkyy käytetyssä paperissa. Ulkoasu on muotoa.

Palladiumin kirjat viehättävät. Ne jos mitkään ovat kirjoja, joiden kädessä pitäminen ja koskettaminen ovat osa lukemisen mielihyvää. Yleensä tämä mielihyvä liitetään kuitenkin aivan toisenlaisiin painotuotteisiin. Palladiumin kirjoihin verrattuna perinteisten talojen tuotteet ovat kliinisiä ja sliipattuja. Ne muistuttavat kylmiä ja mekaanisia koneita, kun taas Siuronkoskella painetut kirjat ovat pikemminkin orgaanisia, tavallaan lähempänä villiä kasvikuntaa kuin teollisia artefakteja. Edelliset pyrkivät antamaan itsestään täydellisen ja moitteettoman vaikutelman, jälkimmäiset tyytyvät rosoiseen ja inhimilliseen.

Kirjapainotaidon ihanteissa on jotain anaalista. Viimeistelty, virheetön, hiottu on tavoite, johon pyritään – sisältöä muka tukien, mutta monta kertaa sen todellisesta luonteesta piittaamatta. Tai mikä merkillisintä, olipa teoksen luonne ja sisältö kuinka radikaali, edistyksellinen tai avantgardistinen tahansa, myös tekijät itse edellyttävät teokseltaan viimeisteltyä, virheetöntä ja hiottua ulkoasua. Avantgarden vaatimus ei ulotu pintaan. Lieviä poikkeuksia säännöstä toki esiintyy, mutta ne ovat vähemmistössä. Mieleen tulevat viime vuosilta vain Otavan runokirjojen rujon paksut pahvikannet. Tavallaan myös ntamossa tapahtunut muutos, jossa kirjojen ulkoasu yhtenäistettiin "persoonattomaksi". Ja totta kai Harry Salmenniemen Texas, sakset, jonka taitossa ja ulkoasussa tietoisesti pyrittiin poikkeamaan normista ja typografian sopimuksista. Enkä tarkoita ainoastaan tekstin asemointia; kirja myös leikattiin ”väärin”, siinä ei ollut sivunumeroita ja tahallisen ”huonoa makua” edustavasta kannesta puuttuivat sekä kirjan että tekijän nimet.

Olisiko jo – tai taas – aika kirjoille, jotka näyttävät luonteensa myös ulospäin? Painamisen tai tulostamisen helppous ja halpuus – tekniikkaan sisältyvät mahdollisuudet – eivät ainakaan vielä ole johtaneet näkyviin muutoksiin teosten ulospanossa. Sen sijaan Palladiumin kirjoissa yleensä ja Marjamäen esikoisessa erityisesti on jotain ”erilaista”, ja siksi se erottuu edukseen valtavirrasta. Köyhyyden estetiikka on rajoite, mutta myös mahdollisuus, jota tarkoituksellisesti hyödynnetään ja jopa tavoitellaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, Marjamäki nimenomaan halusi painattaa kirjansa Ihalaisella.