4
Mikä runossa tai runokokoelmassa on teosta ja mikä tuon teoksen tai taiteellisen sisällön kaksiulotteista projektiota?

Tavallisessa latomalla ja painamalla tuotetussa teoksessa kysymys sivuutetaan useimmiten epäolennaisena. Oletus on, että teos on se, mitä kirjan sivuilla lukee, ja painettu kirja on vain astia, jossa sisältö tarjotaan. Jos teoksen graafinen ulkoasu on suttuinen ja huolimaton tai päinvastaisessa tapauksessa kaunis ja viimeistelty, kritiikki saattaa mainita asiasta, mutta vain ulkoisessa mielessä; nämä ominaisuudet tukevat tai haittaavat teoksen esillepanoa, mutta eivät varsinaisesti kuulu siihen.

Teosta kirjan muotoon saatettaessa työnjako eri osapuolten välillä on selvä. Otsikointi, osastojako, rivijako, säkeistöjako ja muut teoksen sisäiseen hierakiaan, rytmitykseen ja muuhun kokoonpanoon liittyvät ratkaisut tekee yleensä kirjoittaja. Sen sijaan taitto, typografia ja yksittäisten tekstien asemointi ovat graafikon vastuulla, toki yhteisymmärryksessä kirjailijan kanssa. Kolmantena tekijänä tässä yhtälössä on kirjapaino, jonka osuus lopullisen teoksen suhteen – edellisten visioiden toteuttajana – oli huomattava ainakin ennen digitaalista aikaa.

Se, ettei ulkoasu varsinaisesti kuulu teokseen, käy ilmi kun teoksesta valmistetaan uusi laitos. Vaikka teksti asemointeineen olisi pääpiirteittäin sama, monet asiat muuttuvat: kirjasimen tyyppi ja koko saattavat vaihtua, kannen kuva-aiheesta ja muista graafisista ratkaisuista puhumattakaan. Teoksen ”taiteellinen sisältö” on ikään kuin toisaalla ja niistä riippumaton. Harva uusi laitos on edellisen faksimile, ja silloinkin kun on kyse näköispainoksesta, se mitä tällä tavoin kopioidaan, on teoksen ulkoasu, se miltä alkuperäinen teos näyttää, ei varsinainen sisältö, se mitä luetaan.

Mikä siis on painettu tai muulla tavoin tulostettu kirja? Ei ainakaan täsmälleen se, mitä kirjailija kirjoitti. Painettu kirja graafisena esineenä on tuon teoksen yksi tulkinta tai fyysinen ilmentymä. Kirjoitustavasta ja painotekniikasta riippuen ”alkuperäinen” kirjoitettu teksti on ennen kirjaksi päätymistään käynyt lävitse monta kopiointivaihetta. Vaikka sivulla näkyvä jälki näyttää tekstiltä, kyseessä on itse asiassa painopinnan tuottama kuva (joissain tapauksissa paperille painuvan ladelman peilikuva tai jopa peilikuvan peilikuva).

Tämän kaltaiset pohdinnat ovat useimmissa tapauksissa tarpeettomia tai ainakin toisarvoisia. Sen sijaan Raisa Marjamäen Katoamisilmoituksen kohdalla ne ovat merkitsevä osa lukuprosessia ja sitä seuraavaa tulkintaa.

Toisin kuin tavanomaisen, ”pelkästä” ladotusta tekstistä koostuvan teoksen tapauksessa Katoamisilmoituksessa huomio kiinnittyy ensinnäkin teoksen runsaaseen kuva-ainekseen. Ovatko kirjaan painetut kuvat reproduktioita alkuperäisestä, tekijän tuottamasta käsikirjoituksesta? Vai onko kuvat asemoitu (ja sen jälkeen reprottu) vasta ”painossa”? Entä silloin kun kirjan sivulla (tai aukeamalla) on myös tekstiä? Ainakin osa kirjan sisältämistä teksteistä näyttäisi olevan myös Siuronkoskella ladottua, mutta ei kaikki. Kuten aiemmin todettua, toisinaan kuvien päälle on myös liimattu irrallallisia, tekstiä sisältäviä leikkeitä. Ovatko nämä tekstit Ihalaisen latomia vai, kuten joissakin tapauksissa arvelen, peräisin jostain toisesta lähteestä? Kuvat ovat pääosin jyrkästi valottuneita, epätarkkoja ja suttuisia, mikä saa epäilemään, ettei niiden reproamisessa kirjan sivuille ole käytetty ”alkuperäisiä” valokuvia. Joko kuvat on tulostettu netistä tai valokopioitu muista lähteistä, minkä jälkeen tekijä on käyttänyt niitä kollaasin aineksina leikkaamalla ja liimamalla tekstinpätkiä kuvien päälle.

Niin tai näin, Katoamisilmoitus on paitsi ”tekstinsä” myös moninkertaisen kopioinnin, reproduktion ja kollaasin tulosta. Tämä paljastuu – tai paljastetaan – jo ensimmäisellä aukean oikeanpuoleisella sivulla, joka taustalla olevan kuva-aiheen lisäksi sisältää yhteensä nelirivisen, harvakseltaan allekkain asemoidun tekstin. Ensimmäinen riveistä näyttäisi olevan tuotettu perinteiseen tapaan: valkoiselle taustalle suoraan ladottu lauseenpätkä. Sen sijaan jo toinen rivi poikkeaa normista: tausta on edelleen valkoinen, mutta tällä kertaa teksti on asemoitu aavistuksen verran vinoon ja oletetusta vasemmasta suorasta hiukan sisennettynä. Myös kolmas rivi on vinossa ja alkaa valkoiselta pohjalta, mutta nyt rivi päättyy taustaksi painetun kuvan päälle: eli sen sijaan, että ladelma olisi painettu tyhjälle sivulle, se onkin tulostettu paperisuikaleelle, joka on liimattu taustakuvaan. Neljäs rivi täydentää loogisesti etenevän sarjan: nyt paperisuikale sille ladottuine teksteineen on liimattu kokonaisuudessaan kuvan pinnalle.

Lopputulos on myös jälkeen tulevan kannalta merkitsevä. Sivun yläosa, joka ensin vaikutti tyhjältä, valkoiselta paperiarkilta, onkin osa kuvan ylivalottunutta taivasta. (Kuin vakuutena tästä sivun oikeassa yläkulmassa erottuva ”tahra” paljastuukin tarkemmassa tutkiskelussa taivaalla eteneväksi lentokoneeksi.) Harkittu ele panee odotukset uusiksi. Teoksella on monta pintaa, eikä voi olla aivan varma, mikä niistä on se varsinainen ”luettava”. Taideteoksen ”monikerroksisuus” saa näin aivan uuden konkretian.

3
Teoksen ensimmäiset runon muotoa lähenevät tekstit löytyvät seuraavalta aukeamalta, tarkemmin sanoen vasemmanpuoleisen sivun alalaidasta. Epätavallisella asemoinnilla runsaine tyhjine tiloineen on seurauksensa, sillä lukijan huomio kiinnittyy jälleen teoksen fyysisiin, ulkoisiin ominaisuuksiin. Paperin laadusta johtuen edellisen aukeaman kuva-aihe nimittäin kuultaa voimakkaasti läpi ja tavallaan täyttää tai täydentää muuten pääasiassa tyhjää sivua. 

Tarkoitus tai ei, en voi pitää tätä ainoastaan sattumana – tai ainakin läpikuultavuus on osa teoksen yleisvaikutelmaa. Kuva paistaa tekstin läpi tai kaksi tekstiä lomittuu toisiinsa. Silloinkin kun kuva on tumma eikä sen takana oleva teksti tunkeudu kuvaan, kuvan päälle on usein liimattu muita tekstejä. Yhtä ainutta pintaa ei ole. Ja vaikka taustalla olevia tekstejä ei pysty lukemaan, tietoisuus niiden läsnäolosta on kuitenkin koko ajan olemassa. Syntyy päällekkäisyyksien, monien samanaikaisten pintojen vaikutelma – aivan kuin istuisi parturissa, jonka monista peileistä ja ikkunoista johtuen ei ole aivan varma, mikä on ”totta” ja mikä ei; mikä on yhteen ja mikä kahteen kertaan heijastunutta; mikä on peilikuva ja mikä läpinäkyvästä ikkunasta avautuva ”todellinen” näkymä.

Sivun alalaitaan ikään kuin neljälle palstalle asemoidun oikullisen tekstin voi lukea moneen tapaan, mutta siinä on myös aavistus tästä läpinäkyvyydestä ja monien toisiaan heijastavien pintojen läsnäolosta.

ylistyslaulu           tälle päivälle           tai sille              tai mitä siitä
                                tai mitä siitä       mikä säilyy          mitä sinusta

Alusta pitäen tulee selväksi, että tavanomaiset keinot ”lukea” ja ”ymmärtää” eivät päde. Mikä kuuluu mihinkin ja missä kulkevat tekstien ”rajat”? Jos sivulla olevalla ”runolla” näyttäisi olevan otsikko, onko se todella teemaa nimeävä otsake vai vain korostettu tekstin osa? Mitä merkitsee ja mitä tulee ottaa huomioon, kun tekstin asemointi, fontti ja typografia muuttuvat (ja muuttuvat taas)? Ilmaistaanko näillä muutoksilla hierarkisia suhteita vai tuleeko niihin suhtautua esteettisinä tai visuaalisina tehokeinoina?

Entä mitä merkitsevät teokseen painetut kuvat (joista ainakin useimmat kuvaavat Pariisin suurta tulvaa 1910)? Ja mitä pitää ajatella siitä, ettei kuviin viitata ainakaan suoraan itse tekstissä, ei tulviin tai luonnonmullistuksiin yleensä saati tiettyyn historialliseen hetkeen tietyssä tarkoin määritellyssä paikassa? Ovatko kuvat autioista, veden valtaan joutuneista kaduista ja puistoista jonkinlainen perusmetafora ihmistä ja hänen rakennelmiaan kohdanneesta katastrofista? Ovatko Pariisin kaduilla ja bulevardeilla pikku veneissään tumppu suorana seisovat miehet kuva järjestelmän pettämisestä ja ihmisten neuvottomuudesta sen edessä? Onko tulva – väärään paikkaan joutuneen elementin aiheuttama sekasortoinen tila – kriisiin ajautuneen kielijärjestelmän metafora?