Päivästä toiseen

Sattuma johtaa taas kerran toiseen ja kolmanteen. Perjantaina 4. lokakuuta ajan Helsingistä lyhyelle vierailulle synnyinkaupunkiini Poriin. Perillä tapaan pikaisesti taiteilijaystäviäni Katia, Nennaa ja Teijaa, joiden kanssa keskustelen aina mielelläni taiteen tekemisestä ja taiteilijana elämisestä. Iltaa vietän serkkuni Kristiinan ja tämän pojan Jaakon seurassa, kuinka ollakaan myös taiteellisista aiheista päättymättömästi riemuiten. Jaakolla ja minulla on ikäeroa yli neljä vuosikymmentä, mutta sitä ei uskoisi. Hetki vain, ja olemme taas suunnittelemassa projekteja, joissa yhdistyvät runous, elektroninen musiikki ja niiden esittäminen elävänä yhdessä.

Mutta sitä ennen, iltapäivän päätteeksi, vierailen vakiopaikassani Poriginal Galleriassa. Galleria on osa Porin taidemuseota ja sijaitsee vielä hetken museorakennuksesta erillään. Kun palovahingosta kärsinyt museo pari vuotta kestäneen remontin jälkeen avaa jälkeen ovensa 31. tammikuuta, Poriginal saa omat tilat päärakennuksen sisältä. Tuskin maltan odottaa!

Tämänkertaisen visiittini syy on nimeltään FixC. Kyseessä on vuonna 2013 perustettu osuuskunta, jonka pääasiallisena tehtävänä on ollut mediataiteen eli lähinnä elektronista musiikkia ja videotaidetta edustavien teosten kerääminen. Kokoelmia on kaksi, teksti-tv-taiteelle omistettu MUTA eli MUseum of Teletext Artista ja mediataiteeseen keskittyvä VILKE, joka on viimeistä kertaa esillä, sillä osuuskunnan jäsenet kokevat, että nyt pallo on syytä luovuttaa uusille sukupolville.

Suomessa mediataiteen tekijöiden vanhempaa kerrostumaa edustavat esimerkiksi Eino Ruutsalo ja Erkki Kurenniemi. Aihetta käsitellään laajasti teoksessa "Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata" (Parvs, 2023).Tässä näyttelyssä teoksista vanhin on Philip von Knorringin "Bevakad" vuodelta 1977.  Itse asiassa näyttelyssä nähdään alkuperäisen teoksen rekonstruktio: kahdeksan ympyrän kehälle asetettua valvontakameraa, jotka tarkkailevat toisiaan. Teos on esimerkki siitä, että myös mediataidetta edustavat teokset voivat olla luonteeltaan käsitteellisiä. Tässä tapauksessa teos on muodikkaasti myös immersiiviinen eli jokainen sen kameroiden tarkkailupiiriin astuva katsoja muuttuu ainakin hetkellisesti osaksi teosta.

Kokoelman taiteilijoiden joukkoon kuuluu von Knorringin ohella tuttuja ja vähän tuntemattomampia tekijöitä: Mika Taanila, Pekka Nevalainen, mfx, Alli Savolainen, Maria Duncker, Jimi Tenor, Heidi Kilpeläinen A.K.A. HK119 ja Marjatta Oja. Valikoima on pieni mutta monipuolinen, ja esimerkki siitä, että videotaiteella on monia ulottuvuuksia, joista osa säilyy muuttumattomana vuosikymmenestä toiseen ja teknologisesta kehityksestä riippumatta.

Näyttelyssä on VILKE-kokoelman lisäksi esillä esimerkkejä MUTA:n keräämästä teksti-tv-taiteesta. Teksti-TV on osa Ylen palveluja ja se aloitti toimintansa Suomessa 1981. Näyttelyn aikana yhteisöön kuuluvien taiteilijoiden töitä on ollut esillä Teksti-TV:n sivuilla 803, 805 ja 806. Tulos on samaan aikaan "nostalginen" ja "uusi". Osa töiden viehätyksestä on siinä, että sivujen tekniikka ja ulkonäkö fontteineen ja väreineen on säilynyt samanlaisena vuosikymmenestä toiseen.

Suomalaisen mediataiteen pitkäaikainen aktivisti Kari Yli-Annala on kirjoittanut VILKE-kokoelmaa esittelevään luetteloon informatiivisen johdannon. Kirjoittajan mukaan kokoelman "tehtävänä on tuoda yhteen useita syntyhetkellään keskeisiä teoksia, joiden struktuuri ja toiminta liittyvät olennaisesti niissä harjoitettuun teknologiaan". 

Heti tämän perään Kari hahmottelee oivallisesti koko media-taiteen historian: "1900-luvun kuluessa elokuva, televisio ja tietokoneet, katu- ja kotivalot, valtasivat näyttämön niin lännessä kuin idässäkin ja TV-vastaanotin, joka kodin veistos, alkoi hohtaa valtavirran sinistä hohdettaan. Elokuva, valotaide, äänitaide, videotaide ja tietokonetaide kehittyivät eloktronisen taiteen erilaisina ilmentyminä. 1990-luvulla internetin tulon myötä loiste muuttui maapallon peittäväksi, pöytäkoneiden hohteen täyttämäksi rihmastoksi. 2000-luvulla kannettavien tietokoneiden ja laajakaistapuhelimien myötä vauhti kiihtyi entisestään. Uuden median, mediataiteen, verkkotaiteen, demoskenen ja ohjelmoinnin taiteen rinnalle on viime aikoina lanseerattu uutta termiä postinternettaide. Se viittaa internetin kaikkialle sirottuneeseen vaikutukseen osana ajan sosiokulttuurisia muotoja."

Vierailun aikana Instagramissa julkaisemani live-video löytyy tästä.

*

Lauantaiaamuna syön tuttuun tapaan aamiaista Caffé Localessa. Olen lähdössä ajamaan kohti Turkua ja siellä vietettäviä kirjamessuja, kun saan päähäni tarkistaa, mitä mahtaa olla esillä toisessa vakiokohteisiini kuuluvassa porilaisgalleriassa 3h+k:ssa. Edellisenä päivänä avatun näyttelyn taiteilija on Sara Kovamäki ja sen otsikko vaikuttaa kiinnostavalta: DepenDances ∞ open studio.

Siispä sinne.

Hetkeä ennen gallerian ovien avautumista istun autossa ja yritän soittaa edellä mainitulle ystävälleni Karille kertoakseni, että kävin Poriginalissa katsomassa heidän näyttelynsä. Kari ei vastaa. Seuraavana päivänä hän kertoo olleensa lentokoneessa matkalla Tbilisistä Helsinkiin. Sisällä galleriassa käy ilmi, että olen avajaisten jälkeisen ensimmäisen varsinaisen näyttelypäivän ensimmäinen vieras. Teen saman tien tuttavuutta taiteilijan kanssa. Kyselen projektin taustoista. Kiinnitämme huomiota näyttelyn nimessä esiintyvään äärettömyyttä kuvaavaan merkkiin. Näyttelyn julisteessa ja printatussa esitteessä merkin paikalla on aseemisesti kirjoitettu "otsikko". Kun mainitsen asiasta, Sara kysyy yllättäen: "Tunnetko muuten Kari Yli-Annalan?" Vastaan: "Kyllä tunnen, ja yritin hetki sitten soittaa hänelle." Keskustelu jatkuu. Sen sisältö löytyy tiivistettynä Kovamäen kirjoittamasta esittelystä gallerian kotisivuilla. Kas näin:

"Luon näyttelytilaan tanssivan tilateoksen ja esitysinstallaation: DepenDances ∞ open studio, joka elää näyttelyn aikana. Galleriassa työskentelen yhden pitkäkestoisimman teosprosessini parissa, joka pohjaa tanssivaan kehoon ja balettiin liittyvien kokemusten ja muistojen assosiatiiiviseen kääntämiseen eri mediumeille. Työskentelystä on aikojen saatossa muodostunut poeettinen aikamatka, jota eri ajallisuudet ja kestot halkovat. Se on navigointia ja siirtymiä todellisten ja kuvitteellisten paikkojen, muistojen, faktan ja fantasian välillä tai kuin ylipitkäksi venähtänyt progebiisi, merkityksiä uudelleen etsivä, muuntuva. Kierrätän aiempien vaiheiden materiaaleja ja luon niistä uusia yhdistelmiä ja variaatioita. Liikun ja tanssin tilassa ja keskustelen siten muotoutuvien teosten kanssa."

Puolisen tuntia juteltuamme kysyn, voisiko Sara tanssia minulle hetken ennen kuin minun on lähdettävä ajamaan kohti Turkua. Se käy. Kuvia ja video esityksestä löytyy täältä. 

FixC on viimeistä päivää auki tiistaina 8. lokakuuta ja DepenDances 20. lokakuuta asti. Eli kannattaa käydä Porissa!

13

Kolmannessa ja viimeisessä osastossa palataan sukupuoli-identiteettiin. Osaston nimi on Katoaminen III, ja alaotsikossa lukee sukupuoli, selitykset. Kuinka ollakaan osasto alkaa: 

Yksi päivä kirjoitin, että sukupuoli katoaa: "Sukupuoli katoaa". Tai mä oon ajatellut sitä. Että sukupuoli katoaa. Että mitä jos sukupuoli katoaisi. Sukupuoli katoaisi. Sukupuoli katosi.

Lukijan ajatus siirtyy tekstin esitystilanteeseen. Edellä siteeratulla ja sitä ennen referoiduilla katkelmilla ei ole mieltä tai sisältöä ilman tekstiä lausuvaa tai ääneen lukevaa tai esittävää henkilöä, tekijää. Ulkopuolisen eli lukijan tai kuulijan on melkein mahdoton ymmärtää, miltä toisen sukupuoli-identiteetti tai sen katoaminen tuntuu pelkän tekstin tai sanojen perusteella, mutta kokemus arvatenkin muuttuu toiseksi, kun ihminen seisoo edessäsi ja sanoo yhtäkkiä:

Mun sukupuoli-identiteettiä tutkitaan pian sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla. Mä olen viime päivinä miettinyt että mitä jos ei ois mitään tutkimista, syvästi, syvimpiä rakenteita myöten, ei mitään tutkimista, ei tutkijoita, ei laitoksia, ei syitä, syvästi, vain tätä, aukeita, kadonneita alueita, aiheita, kohtia, asioita, kadonneita rakennelmia ja sanoja ja sanontoja, rakennelmia, sanoja, muistuneita, jälleen mieleen muistuneita, vihdoin ja viimein, mitä nyt tuntuu, we get to make ourselves, we get to make our families.

Vähän myöhemmin sanotaan näin: 

Joku kysyy: mistä tämä kertoo. En tiedä, vastaan, eikä sekään tunnu kovin tarkalta.

 Vielä vähän myöhemmin todetaan seuraavaa: 

Henkilö puhuu ja puhuu ulkomuistista näitä tekstejä: Paljon tekstejä, paljon puhetta. Kuin sanoisi kaiken. 

Aiemmat epäilykseni muuttuvat varmuudeksi. Kaikesta päättäen kirjan tekstiä ei ole kirjoitettu sanasta sanaan tällaiseksi. Sen sijaan kirjassa julkaistu teksti on esitystilanteessa ulkomuistista luetun tekstin transkriptio. Se selittää lukemattomat pienin variaatioin lausutut toistot ja puhekieliset ilmaisut. Teksti päättyy:

Katselen vähän kauemmas, vielä vähän kauemmas, vielä vähän kauemmas.

Sen jälkeen seuraa teoksen kohokohta, päältä musta ja sisältä sumuista maisemaa muistuttava kahden aukeaman levyiseksi avautuva "taitos" (jolle en keksi parempaakaan nimeä), joka sijaitsee täsmälleen kaksikielisen (suom. ja engl.) niteen keskellä. Tässä kaikki, mitä minulla on sanottavaa Katoamisesta.

12

Kuten sanottu, teoksessa on hyvin vähän "varsinaista" sisältöä. Tyypillinen on hakasulkuihin – ikään kuin rajatun tilan sisään – sijoitettu ei-edes-virke: Loittonemisen tuntua, maiseman, henkilön, merkitysten, tunteiden, muistojen, aukioiden. Joku toinen runoilija kirjoittaisi nämä irralliset sanat muistikirjaansa ja lähtisi kirjoittamaan runotekstiä niiden pohjalta. Ei tämä runoilija. Hän tekee runoutta melkein ei mistään. Tämän teoksen substanssi on sen lähes totaalinen puute. Seuraa osastojen välinen Välitila, alaotsikoltaan liejua. Liejun ja välitilan merkiksi sivujen taustaväri muuttuu tumman harmaasta melkein valkoiseen, ja samalla tekstin väri harmaasta ensin valkoiseen ja lopulta takaisin harmaaksi, jotta se erottuisi vaalean harmaasta taustasta. Eräällä sivulla lukee:

Aukeaa tilaa,
muuta tilaa aukeaa,
miten muutenkaan sitä kuvailisi,
miten muutenkaan, aukeaa tilaa, se on selvää.

Passion lisäksi teoksessa vilahtaa muutaman kerran nimi Bach. Niinpä Välitilaa seuraa osasto nimeltä Konsertti, alaotsikoltaan heijastus, bach, ei sittenkään bach. Kuvataan urkujen pauhua, mutta vältetään luonnehtimasta tai määrittelemästä itse musiikkia. Se on tai ei ole Bachin joku passio. Mainitaan Louis Vierne ja Ligeti. Mieleen tulee neljäskin säveltäjä, jonka niukkuuden estetiikkaa koko teos tavallaan noudattaa. John Cage. Sanotaan jotain korostetusti pidättäytymällä puhumasta siitä. Konsertin päätyttyä seuraa tyhjä valkoinen aukeama.

 

11

Tilan voi hahmottaa ja ymmärtää niin monella tavalla. Minne tahansa katsoo, näkyy pääasiassa tilaa, vähämmän sisältöä:

    Seison tässä konserttisalissa. 

Seuraa luettelomainen kuvaus salin ominaisuuksista, jotka enimmäkseen rajaavat tyhjyyttä, tilaa jossa asiat tapahtuvat ja toteutuvat:

    Ympärillä tapahtuu katoamisen hetkiä.

Vaikutelma on häkellyttävä. Sivu sivun perään pelkkää tyhjyyttä ja tilaa, ei juuri mitään sellaista, minkä luemme runoudeksi, kielikuvien avulla tuotetuiksi visioiksi. Värien ja äänten ja tuoksujen sijaan tuulisia jäätiköitä. No, kuvahan sekin on, mutta epätavanomainen. Teoksen esitysluonne korostuu. Sen "merkitys" on tekstin auditiivis-visuaalisessa esittämisessä. Painetussa versiossa tämä tarkoittaa edellä kuvattuja graafisia ja typograafisia ratkaisuja: harmaan tekstin katoamista harmaaseen ja mustia ja valkoisia sivuja ja aukeamia. Miten muuten kuvata asioiden katoamista?

10

Teoksen alaotsikko Passio mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 40, kun ollaan jo melkein puolivälissä. Sanalla riittää merkityksiä. Se tarkoittaa monenlaista voimakasta intohimoa, mutta viittaa myös Jeesuksen viimeisiin vaiheisiin eli kärsimysnäytelmään. Voimakas, selittämätön tunne voi olla ekstaattinen, mutta se voi aiheuttaa myös monenlaista tuskaa ja murhetta. Nämä tuntemukset ovat sekä fyysisiä että mentaalisia. Tässä tapauksessa passio ja sen kuvaamat voimakkaat tunteet liittyvät otsikossa viitattuun katoamiseen. Osasto II alkaa:

Mikä kaikki voi kadota. Mietin sitä. Katoamista. Että mikä kaikki voi kadota. Mutta ei niin että se olisi lopullista tai tuhon seurausta tai lopettamista tai loppua, kaiken loppua, vaan että katoaisi. Kaikki katoaisi. Ja sitten vaan jotain. Jotain vaan. Vaikka ei sekään ole kovin tarkkaa. Eikä kovin tarkkaa nyt tarvitsekaan olla, mitenkään.

Tästä pohdinnasta lähdetään. Siis että kaikki katoaa, ja sitten vaan jotain. Loppupäätelmä on runoilijalle sanoisinko melkoisen tavaton ja poikkeava: Jotain vaan. Vaikka ei sekään ole kovin tarkkaa. Eikä kovin tarkkaa nyt tarvitsekaan olla, mitenkään. Miten sanat edes pystyisivät kuvaamaan kaiken katoamista? Sen kuvitteleminen jää lukijan tehtäväksi.