Kielen tavoin

Selittääkö unta surrealismilla vai surrealismia unella? Entä missä menee esittävien ja ei-esittävien unten rajat? On toki kolmaskin vaihtoehto. Me olemme enimmäkseen valveilla ja unessakin vain kahden pitemmän todellisuusjakson välissä. Vitsi vitsi. No cap. Nyt haparoin. Omat uneni ovat visuaalisia, mutta pääasiassa ne ovat täynnä loputonta kielellistä toistoa. Uni jankuttaa. Uni jankuttaa ja jankuttaa, pienin muunnoksin, pääsemättä koskaan lopulliseen selvyyteen. Uni ei selitä todellisuutta, se toistaa omaa sopimuksenvastaista logiikkaansa. Yksi ja sama sanallisesti ilmaistu mysteeri sataan kertaan toistettuna, ja sitten herätys. Jos Juhana Vähäsen Ballaadi noudattaisi jotain toista, "vapaampaa" muotoa, me luokittelisimme sen uudeksi versioksi aikojen takaisesta surrealismista. Nyt sen säännönmukainen muoto hämää. Mutta Rimbaud ja Vähänen tai Michaux ja Vähänen ymmärtäisivät toisiaan ongelmitta. Ihminen on arvoitus, joka tuskin ratkeaa järjen keinoin. Siksi ajatus siitä, että ihmisen tiedostomaton on muodostunut kielen tavoin, tuntusi pätevän myös Vähästä lukiessa.