7

Hän puhuu mutta välissämme on uni. Ei, tämä ei ole minun kirjoittamani virke, vaan suora sitaatti Vieraasta metsästä. Mutta se voisi olla minun kirjoittamani (ja siksi kopioin sen tähän ilman lainausmerkkejä). Luen jotain ja "ymmärrän" lukemani, koska "tunnistan" siinä oman kokemukseni, omat tunteeni, omat ajatukseni. Onko edes mahdollista ymmärtää jotain, mitä ei tunnista aiemmasta kokemuksestaan? Filosofiaa, kielitiedettä, semiotiikkaa, narratologiaa tai mitä tahansa ankaran spesifiä teoriaa voi toki yrittää lukea myös kouluttamaton amatööri, mutta muille kuin vihityille ne edustavat (melkein) läpitunkematonta esoteriaa. Runous sen sijaan on täysin villi ja vapaa alue. Se suo mahdollisuuden ilmaista ja ymmärtää asioita tuoreeltaan, kohdata ne päistikkaa ilman aiempaa kokemusta tai tulkitsevaa viitekehystä. (Eikä tämän ole tarkoitus vähätellä kirjallisuudentutkimuksen ansioita ja tärkeyttä.)  Edes merkitysten tai kieliopin hallintaa ei tarvita, siitä pitävät äänirunous ja visuaalinen runous huolen. Runous pystyy, mihin mikään muu ei pysty.

    havahtua äänekkäisiin ajatuksiin
    ajatella kuin myrskyyn tottunur kulkuri

    ja jos pensaat ja pensaat ja puut asettuvat
    pimeä itsessään myrskyää

Yhtäkkiä tulevat mieleen Risto Niemi-Pynttärin sanat Rilken erityislaadusta. Runoilija oli löytänyt uuden tavan katsoa maailmaan. (Siis nimenomaan maailmaan, ei maailmaa.) "Rilke tajusi, että hän ei voi jäädä vain sisäisyyksien runoilijaksi, ja vuodesta 1899 lähtien hän opetteli ihmettelemään katsoessaan", Niemi-Pynttäri kirjoittaa. Lopputulema voisi kuvata myös Hyvärisen ominaislaatua: "Hänen säkeissään liikutaan todellisuuden tasojen läpi, näkymättömästä näkyvään ja takaisin."